Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.
Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.
Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?
Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.
Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.
Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.
Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.
Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.
Äitiin sidottu lahjakas tytär
Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.
Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.
Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.
Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.
En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.
Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.
Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja
Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.
Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.
En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.
Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.
Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.
Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.
Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.
Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.
Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.
Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.
Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.
Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia. Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.
Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.
Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.
Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.
