Lappeenrannan kaupunginteatterin hiilikellariin ei kannata lähteä viihtymään. Jari Juutisen jäähyväisohjaus Lappeenrannassa on koettelemus. Juutinen ja esityksen näyttelijät vetävät meidän jokaisen elämään oleellisesti kuuluva eksistentiaalisen ahdistuksen tasolle, jota ei oikeastaan edes kannata ottaa vastaan tunne edellä.
Juutinen on sovittanut Georg Büchnerin klassikkonäytelmästä version, joka nimi on enteellisesti W – kuoliaaksi kiusattu.
Nimi on tässä tapauksessa enne. Sen merkitys myös avautuu jo näytelmän ensimmäisistä repliikeistä, kun näytelmän Woyzeckia tässä kohtauksessa tulkitseva Liisa Sofia Pöntinen kysyy tuskaisella äänellä, olenko minä edes ihminen?
Näytelmä ei kuvaa vain nuoren Woyzeckin kokemia nöyryytyksiä, niistä kumpuavaa vihaa ja väkivaltaista kuolemaa. W- kuoliaaksi kiusattu on myös kuvaus Juutisen omasta koettelemusten tiestä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana.
Toki tämä on vain kalpea osatotuus tuskaisen esityksen monista ulottuvuuksista. Pöntinen ja Marja-Liisa Ketola vetivät vaikeat roolinsa vereslihalla. Pöntisen lavasäteily ja kyky vahvaan läsnäoloon oli tiedossa. Eikä voinut kuin ihailla, miten Ketola heittäytyi vuosikymmenten kokemuksella älyttömän vaativaan rooliinsa.
Mikään puhdistava kokemus Kuoliaaksi kiusatun ensi-ilta kaupunginteatterin varastona käytetyssä kellaritilassa ei ollut. Kalkki oli tällä kertaa ehkä liiankin katkeraa.
Etelä-Karjalan radion Twitterissä käynnistämässä keskustelussa on todettu muun muassa, että uusi versio Bücherin näytelmästä kiinnostaa yhtä paljon kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Tämän kannanoton voi tulkita myös huumoriksi. Totisempiakin töröytyksiä on nähty muun muassa Etelä-Saimaan estareissa. Joku vannoo, ettei aukaise kaupunginteatterin ovea niin kauan kuin Juutinen on siellä ohjaajana, ja on niitäkin, jotka vannovat samaa, vaikka eivät olisi koskaan teatterin ovea avanneet.
Juutisesta on tavallaan tullut jonkinlaisen modernin noitavainon kohde. Kyläkoulut homehtuvat, lapset sairastuvat ja lypsykarja ehtyy, kun tämä paholaisen sikiö häärii teatteriksi kutsutussa pirunlinnassaan.
Mänttärin katkeruuden ymmärtää, kun tietää kokemuksesta hänen lahjakkuutensa näyttelijänä ja laulajana. Hänen purkauksen on myös kevyttä kamaa sen paskan rinnalla, jota teatterin ja Juutisen niskaan on satanut esimerkiksi Etelä-Saimaan estareissa.
Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Tuomas Telkän mielestä teatteri on tuotantolaitos siinä missä teurastamokin. Tulosta pitää syntyä, eikä taide eroa olemukseltaan mitenkään jätkänmakkarasta.
Yhdessä suhteessa tämän kaupungin telkät ovat toki oikeassa. Teatteria ei voi olla ilman yleisöä. Yleisöllä on täysi oikeus äänestää jaloillaan, eikä tämän teatteria yksinvaltaisesti hallitsevan kuninkaan päätöksistä tai oikuista ole valitusoikeutta kenelläkään.
Minua kuitenkin kauhistuttaa sävy, jolla teatterista tässä kaupungissa keskustellaan. Turhan monen lappeenrantalaisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin käsite pikkukaupunkilainen sanan ikävimmässä merkityksessä. Fundamentalismi yleisenä elämänasenteena elää ja voi hyvin tässä kaupungissa.
Fiksuimmat soveltavat kannanottoihinsa jonkinlaista väärinymmärrettyä postmodernismia. Kaikki mikä on hyvin tehtyä, on hyvää sisällöstä riippumatta, olipa kysymys sitten taiteesta tai pitsasta. No myönnetään, meikäläisen kaltaisen teatteri-intoilijan mielestä myös teatteri on hyvää silloinkin, kun se ei ole.
Kaupunginorkesterissa on jo otettu tästä neuvosta onkeen ja ryhdytty esittämään konserteissa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Abba-musiikkia. Pelkään että kaupunginteatteri seuraa pian kaupunginorkesterin jalanjälkiä.
Minulla ei ole mitään hyvin tehtyä viihdettä vastaan. Ihmettelen kuitenkin, mitä järkeä on tehdä viihdettä verorahoilla, kun esimerkiksi televisio ja internet syöttävät sitä kymmenistä eri tuuteista ja kaikenkarvaisista tosi-tv-ohjelmista on jo tullut yleistä mentaalihygieniaa uhkaava ympäristöongelma ja riski.
Myös euraukset ovat jo nyt tiedossa. Testien mukaan suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kääntynyt laskuun. Meistä on tulossa tämän kaiken keskellä yhä tyhmempiä.
En tunne Jari Juutista. Hänet tuntevat ystäväni sanovat, ettei Juutinen ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä. Juutisen parjaaminen Lappeenrannassa on kuitenkin saavuttanut mittasuhteet, joissa kysymyksessä ei ole enää kritiikistä, vaan yhden ihmisen kollektiivisesta kiusaamisesta.
Minua on aika usein viime aikoina hävettänyt olla lappeenrantalainen.
Juutisen taiteelliset ansiot on viime vuosina punnittu useilla kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja ne on noteerattu korkealle. Palkintoja ja mainetta on tullut.
En kuitenkaan jää erityisesti kaipaamaan Juutista, vaikka hän on ollut paras teatterinjohtaja Lappeenrannassa sitten Kari Paukkusen, joka myös lähti kaupungista niin sanotusti yleisön pyynnöstä kalossinkuva takalistossa.
Ura saman pienen kaupunginteatterin palveluksessa nuoresta iltanäyttelijästä täysin oppineeksi eläkeläiseksi on mennyttä aikaa. Rima pitää laittaa yhä korkeammalle ja yli päästään jatkossa vain ryhmien välisellä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.
Juutinen tuli Lappeenrantaan Lahden Teatteri Vanhasta Jukosta, joka oli ja on edelleen niukoilla resursseilla toimiva, mutta sitäkin elinvoimaisempi vapaa teatteri. Juutinen ei ole kertonut, minne miehen tie seuraavaksi johtaa. Mutta jos hän ohjaa Suomessa, menen varmasti katsomaan jos suinkin mahdollista.
Blogin seitsemättä ja kymmenettä kappaletta on muutettu 19.1.2014. Kirjoittaja.