Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang Yuo’ar Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia Asifin Mikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Ylen Etelä-Savon uutisten mukaan William Mastrosimonen näytelmä on nuorille esittäjilleen rankka juttu. Kuva Mikkelin Tyttöteatteri
Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang You’re Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia AsifinMikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä, ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on joskus mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
