Avainsana: William Iles

Helsinki Dance Companyn ilon ja valon juhlassa ketarat nostetiin kohti kattoa – Special Night oli hurja energiapurkaus ja luovuuden riemuvoitto – 55 minuuttiin mahtui ajan kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki

Lavastaja William Ilesin ideoimat kristallikruunut ja koreografi Anton Lachkyn yhdessä tanssijoiden kanssa luoma liikekieli nosti esityksen upeaan liitoon ja korkeuksiin. Kuvassa Kuvassa Aksinja Lommi, Elina Lindfors, Heidi Naakka, Krista-Julia Arppo, Misa Lommi, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Pekka Louhio. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin kaupunginteatteri

Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.

Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!

Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.

Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.

Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.

Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.

Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.

*Esitys päättyi huikean kauniiseen kohtaukseen, jossa ketarat nostettiin kohti kattoa porukalla. Kuva © Kai Kuusisto/ Helsingin kaupunginteatteri*

Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.

Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.

Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.

Täydellistä, niin täydellistä.

Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.

Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.

On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.

Special Night

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023

Koreografia: Anton Lachky

Koreografin assistentti: Lewis Cooke

Skenografia: William Iles

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Notch-suunnittelu: Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

*Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.*

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Maija Vilkkumaan hyväntuulinen Merisää oli varastaa koko show’n – Helsingin kaupunginteatterin ” Ein europäisches Abendmahl” oli näyttelijäntyön juhlaa

Maija Vilkkumaan kirjoittamassa Merisäässä kaikki teatterin osa-alueet menivät kohdalleen. Pienoisnäytelmä oli Merja Larivaaran ja Vappu Nalbantoglun bravuuri. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vain parasta minulle on kolmen eri näytelmäkirjailijan pienoisnäytelmistä muodostettu kokonaisuus. Teatteri markkinoi esitystä käsikirjoittajien nimillä ja miksi ei markkinoisi. Sofi Oksasen Rakastan sinua jo nyt, Elina Snickerin Itku vieraalle ja Maija Vilkkumaan Merisää näyttivät jo ennakolta tömäkältä cocktaililta.

Nähtynä Vain parasta minulle oli upean näyttelijätyön juhlaa. Ainakin minuun teki vaikutuksen, miten laaja-alainen ja taitava esimerkiksi näyttelijä esimerkiksi Vappu Nalbantoglu on. Hän muuntautui Oksasen Rakastan sinua jo nyt näytelmän lapsettomuudesta kärsivän neuroottisen naisen roolista Maiju Vilkkumaan Merisään elämäniloiseksi, kimaltelevaksi somehahmoksi, moderniksi renessanssi-ihmiseksi kuin taikaiskusta.

Samaa voi sanoa myös Aurora Mannisen, Riitta Havukaisen, Kaisa Torkkelin ja Merja Larivaaran näyttelijäntyöstä. Upeaa! Loistavaa!

Pienoisnäytelmissä hypättiin myös sujuvasti tyylilajista toiseen. Se kertoi näytelmät ohjanneen Aino Kiven taidoista ohjaajana. Voimakkaasti etäännyttävästä keskieurooppalaisesta ekspressionismista kuljettiin vanhuuden pelkoa kuvaavan tragikomedian kautta burleskiin ilotteluun.

Näytelmien aiheet olivat tekijöidensä näköisiä. Sen vuoksi varmaan ainakin osa näytelmien hienoista nyansseista jäi tämän kirjoittajalta tajuamatta.

Biologinen kello käy ja todellisuuden ja markkinavoimien luoman keinotodellisuuden välinen kuilu ei vain ahdista, se myös riistää ja tappaa. Todellisuuden ja haaveiden ristiriidasta kertoo jo kolmen näytelmän kokonaisuudella annettu satiirinen nimi.

Uppoavan Titanicin kannella on lupa olla myös hupsu. Se ei auta pysäyttämään kiihtyvällä tahdilla etenevää ekokatastrofia, mutta ei siitä oikeastaan ole mitään haittaakaan. Elää pitää niin kauan kuin elämää on.

Käsiohjelmassa ohjaaja Kivi kertoo, miten kolme hyvin erilaista tekstiä ovat produktion työprosessin aikana alkaneet ikään kuin keskustella keskenään. Pienoisnäytelmistä ensin esitettiin Oksasen Rakastan sinua jo nyt, sitten Snickerin Itku Vieraalle ja viimeiseksi väliajan jälkeen Vilkkumaan Merisää.

Järjestys oli varmasti hyvin harkittu. Vilkkumaan Merisää olisi ensimmäisenä esitettynä ehkä varastanut lopullisesti koko show’n. Viimeisenä kolmesta se jätti hyvän jälkimaun makusteltavaksi. Merisää oli maukas aivokarkki.

Vilkkumaalla on taito kirjoittaa nasevaa dialogia ja nähdä tämän päivän maailman kummallisuudet hupaisassa valossa.

Ulkopuolisen on mahdoton tietää, miten Merisään estetiikka on syntynyt käsikirjoittajan, ohjaajan, lavastukset ja projisoinnin suunnitelleen Mika Haarasen, pukusuunnittelija Laura Dammertin, koreografi Kaisa Torkkelin, valosuunnittelija William Ilesin, naamiot suunnitelleen Tuula Kuittisen ja näyttelijöiden yhteistyöllä.

Lopputulos oli joka tapauksessa valloittavan hauska. Vilkkumaa on ottanut ilon irti digiajan kummallisuuksista vedenpaisumukseen hukkuvassa lähitulevaisuuden Helsingissä.

Nalbantoglu ei näytelmän Henna Syrjälänä, soutavana merenneitona ollut mikään syrjäänvetäytyjä. Hän antoi kynttilänsä palaa kirkkaasti takapuolensa muotoja toppauksilla korostavana Instagram-prinsessana. Häntä ei haitannut edes se, että joulunpyhät olivat tulossa ja rakastaja menossa vaimonsa hoteisiin.

Larivaara oli yhtä valloittava kaksikon yhteisen firman talouspäällikkö Matilda Tahkolaaksona, joka kärsi vakavasta peliriippuvuudesta, mutta ei antanut se häiritä valoisaa elämänasennettaan.

Kolmantena pyöränä näytelmässä pyöri sen huikean koreografian suunnitellut Torkkeli virkamieskyborgi Anjana. Kolmikon yhteistyö oli näyttämöllä saumatonta ja upeaa seurattavaa. Maailmanlopun meininki tuotiin näytelmään mukaan peräti yhdeksän ääniroolin avulla.

Snickerin Itku vieraalle näytelmässä Havukainen loisti uimahallissa häiriköivänä vanhuksena. Manninen oli sotilasuransa alussa oleva, fyysistä terveyttä ja voimaa uhkuva luutnantti, joka oli tullut uimahalliin pitämän varusmiehille Cooperin testiä.

Kontrasti oli voimakas. Snicker on sijoittanut tarinaansa yllättäviä käänteitä, jotka korostivat sitä, että elämä ei aina kulje aina suunniteltuja latuja.

Oksasen Rakastan sinua jo nyt oli mukana viidestä pienoisnäytelmästä kootussa Itävallan kansallisteatterin Eurooppalainen ehtoollinen (Ein europäisches Abendmahl) näytelmässä. Neljä muuta käsikirjoittajaa olivat Szenen von Jenny Erpenbeck, Nino Haratischwili, Nobelilla palkittu Elfriede Jelinek ja Terézia Mora.

Näytelmäsikermä kantaesitettiin Wienin Burg-teatterissa tammikuussa 2017. Helsingin kaupungiteatterin Vain parasta minulle siis toistaa samaa ideaa.

Oksanen on näytelmäkirjailijana omaksunut Keski-Euroopassa valtavirtaa teatterissa edustavan tyylin. Voimakkaasti etäännytetty näytelmä koostui kahdesta pitkästä monologista, joita täydensi Helena Haarasen äänirooli videolta.

Manninen näytteli ukrainalaista Dariaa, nuorta yksinhuoltajaa joka yrittää päästä velkaloukusta ryhtymällä sukusolujen luovuttajaksi. Nalbantoglu näytteli suomalaista Marjaa, joka kärsii lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista vakavista pakko-oireista.

Molemmat olivat uhreja. Darian tarinan traagisuutta korosti se, että Ukrainassa luottotietojen menetys ei ole se pahin asia, mikä pikavippikierteeseen joutunutta ihmistä kohtaa. Köyhyys, korruptoitunut hallinto, järjestäytynyt rikollisuus ja näköalattomuus ajavat maassa nuoria naisia epätoivoisiin ratkaisuihin ja hyväksikäytön uhreiksi.

Näytelmän roolihahmot oli etäännytetty niin pitkälle, että heitä kohtaan oli vaikea tuntea mitään myötätuntoa. Tunnelma oli niin kylmä, että se melkein sai hampaat kalisemaan.

Tarinan ydin tuli kuitenkin näkyväksi todella taitavalla videoiden käytöllä. Markkinavoimien julmat lainalaisuudet tehtiin selviksi, samoin se ristiriita, joka vallitsee mainosten lumetodellisuuden ja todellisuuden välillä.

Vain parasta minulle

Rakastan sinua jo nyt

Käsikirjoitus Sofi Oksanen

Itku Vieraalle

Käsikirjoitus Elina Snicker

Merisää

Käsikirjoitus Maija Vilkkumaa

Ohjaus Aino Kivi

Lavastus ja projisointi Mika Haaranen

Pukusuunnittelu Laura Dammert

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu William Iles

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Aurora Manninen, Vappu Nalbantoglu, Kaisa Torkkel, Riitta Havukainen, Merja Lerivaara

Video ja äänirooleissa Helena Haaranen, Sävel Vakkala, Aino Kivi, Heikki Sankari, Jari Pehkonen, Janne Ahjopalo, Sanna-Jude Hyde, Ursula Salo, Risto Keskilahti, Leenamari Unho, Paavo Kääriäinen

Helsingin kaupunginteatterin Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo – koreografi Carl Knifin eloisa ja rikas liikekieli herätti myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle

Kaksivärisen fuugan rikas liikekieli ja yllättävät käänteet saivat myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Kuvassa ovat tanssijoista Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Anna Stenberg ja Jonna Aaltonen. Kuva Yoshi Omori/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.