Jyväskylän Kansannäyttämön Narttujutussa liikutaan herkällä alueella. Keskisuomalaisen freelancer toimittaja ja teatterikriitikko Aino Martiskainen on käsikirjoittanut ja ohjannut näytelmän yhteistyössä Raiskauskriisikeskus Tukinaisen asiantuntijoiden kanssa.
Näytelmän ytimessä on se tavallinen tarina. Se kertoo nuoren, vasta 15-vuotiaan tytön seksuaalisesta heräämisestä ja kaltoinkohtelusta. Karon ensirakkaus ei tyydy vain kehuskelemaan uudella valloituksellaan, vaan hän laittaa Instagramiin salaa ottamansa alastonkuvan Karosta.
Tällainen henkinen raiskaus kaikkine psyykkisine ja sosiaalisine seurauksineen on nykyisen internetyhteiskunnan julmuutta. Todennäköisesti se on myös oleellinen osa nuorten ihmissuhteisiin liittyvää raakaa vallankäyttöä.
Tämän romanttisesta rakkaudesta haaveilevan nuoren tytön tragedian rinnalla Martiskainen pohtii Karon äidin, Hellun roolihahmon kautta yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden problematiikka. Naisen oikeus päättää omasta ruumistaan ja määritellä oman seksuaalisen halunsa ei edelleenkään ole mikään itsestäänselvyys 2010-luvun Suomessa.
Meidän mahdollisuutemme toteuttaa omaa seksuaalisuuttamme on vahvasti sidoksissa kulttuuriin jossa elämme. Martiskaisen ja hänen työryhmänsä ehkä hienoin oivallus on ottaa näytelmään mukaan tankotanssijat. Vaikka Lilli Mustajärvi, Nelli Rantanen, Pinja Haapala esittävät näissä rooleissa aikaisempien sukupolvien kaltoin kohdeltuja ja kuolleita naisia, he ovat näyttämöllä kuin lihaksi muuttuneita Rubensin enkeleitä, fyysisen terveyden ja henkisen hyvinvoinnin perikuvia.
Esityksen koreografia on Vilma Vireniusen suunnittelema.
Tätä teemaa alleviivaa Hellun ja Karon perheen kiimainen narttukissa Irmeli, jota ryhmän orkesterin rumpali Sami Valkonen näyttelee unohtumattomalla tavalla. Ihminen on eläin muiden eläinlajien joukossa, ja meillä on oikeus noudattaa omien biologisten vaistojemme kutsua.
Narttujuttu on sekä runsas että yllätyksellinen. Tarinan Hellu on kuin Muumimamma, jonka käsilaukkua markkeeraava muovipussi on täynnä yllätyksiä ja huumoria.
Toisaalta joukkoon mahtui myös paljon tyhjäkäyntiä. Kokonaisuus muistutti tämän kirjoittajan teatteriarvosteluja. Esitys oli pitkä, perusteellinen ja sekava.
Martiskainen olisi käsikirjoittajana ja ohjaajana työparikseen pätevän dramaturgin. Nyt musiikkinäytelmän parhaat tehot katosivat turhalta tuntuneeseen taustahälinään.