Avainsana: Vilma Putro

Lappeenrannan teatterilla on vähintään yhdeksän hyvää syytä panostaa produktioidensa markkinointiin – Anna Krogeruksen näytelmän livestriimaus oli onnistunut avaus tulevaisuuteen

Näytelmän Klaara Harmaa (Netta Salonsaari), kaupan virolaistaustainen myyjä Külli Mauk (Noora Koski), nimetön maahanmuuttaja (Vilma Putro) ja töykeänkiireinen miesasiakas (Eppu Pastinen) kohtauksessa, jossa mangonainen saa Klaaran silmissä identiteettinsä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Kaupunginteatterin livestriimaus Anna Krogeruksen näytelmästä lauantaina, Maailman teatteripäivänä oli samalla tavallaan produktion ensi-ilta Lappeenrannassa. Alun perin 9 hyvää syytä elää oli tarkoitus tuoda ensi-iltaan pienelle näyttämölle viime marraskuussa.

Esityksen tuomisessa näyttämölle neljä kuukautta suunnitellun ensi-illan jälkeen on varmasti ollut vähintäänkin pulmallista. Harjoituksissa on ollut pitkä tauko. Eikä näyttelemiseen kameroiden edessä tyhjälle katsomolle ole varmasti kenellekään tekijöistä mitään rutiinia.

Ymmärrettävistä vaikeuksista huolimatta verkon yli suoratoistona reaaliajassa esitetty näytelmä antoi hyvän kuvan Lappeenrannan teatterin osaamisesta ja taiteellisesta tasosta. Teatterin uudella ohjaajalla Ilmari Pursiaisella on ideoita ja näkemystä. Teatterin näyttelijäkunta on uusiutunut tavalla, joka herättää kiinnostusta.

Krogeruksen 9 hyvää syytä elää on hieno teksti. Se on psykologisesti tarkkanäköinen tarina meistä tämän päivän ihmisistä. Krogeruksen teksti huokuu aitoa ymmärrystä ja lämpöä. Näytelmän ihmisten elämä on traagista ja koomista, hyvin todentuntuista. Se kosketti. Kun asuu Tampereen huonomaineisimmassa lähiössä, näytelmän roolihahmojen oloisten ihmisten elämää voi seurata oman kyökkinsä ikkunasta.

Näytelmän punaisena lankana kulkevat kysymykset yksityisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Se kantaesitettiin Ryhmäteatterissa vuonna 2018. Sen jälkeen siihen ovat tarttuneet aivan aiheellisesti myös muut teatterit. Koronavuonna näytelmän on ollut Lappeenrannan kaupunginteatterin lisäksi ainakin Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Näytelmän tarinan keskushenkilö on ahdistusoireyhtymästä kärsivä nuori Klaara Harmaa. Sisäiset pelot ovat sulkeneet itsenäistä asumista yrittävän Klaaran neljän seinän sisälle. Ensimmäisessä kohtauksessa voimakkaat äänet suorastaan kaatuivat Klaaran roolia näyttelevän Netta Salonsaaren päälle heti, kun hän uskalsi edes ajatella ulos menoa.

Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle lehahti tarinan toinen yksinäinen, Klaaran uraa tekevä sisko Ursula Harmaa, jonka repliikit Vilma Putro kiekaisi ulos todella korkealta ja kovaa.

Liioittelu on teatterissa toimiva tehokeino silloin, kun sen käyttö on perusteltua. Tässä tapauksessa perustelut löytyvät Krogeruksen näytelmän tekstistä ja Lappeenrannan esityksessä nämä langat sidottiin yhteen hienosti toteutetussa loppukohtauksessa.

Alun jälkeen näyttämölle marssitettiin kaikki tarinan muut yksinäiset. Dramaturgisesti tarinan ehkä vaativin hahmo on Ursulan ja Ursulan äidin Aulikki Harmaan rooli. Miten kuvaamme näyttämöllä mielenterveysongelmista kärsivän Klaaran, ja hänen äitinsä suhdetta ilman ylenmääräistä psykoanalyyttista hapatusta?

Minusta Pirkko Uiton eleetön roolityö äitinä oli hyvä vastaus tähän kysymykseen.

Krogeruksen näytelmässä ihmisten tunteiden tulkkina ja välittäjänä toimi suuri sekarotuinen koira Urho-Kaleva. Pursiaisen ohjaus oli hyvin balanssissa myös näytelmätekstin koomisten elementtien kanssa. Jarno Hyökyvaaran roolityö Urho-Kalevana oli sekä hauska että koskettava, mutta ei varastanut koko show’ta.

Näytelmän kohokohtiin kuului kohtaus, jossa omistajansa laiminlyömä ja kuolemaa tekevä Urho-Kaleva kohtaa unenomaisessa näyssä Neuvostoliiton vuonna 1957 ikuiselle matkalle avaruuteen ampuman Laika-koiran (Noora Koski).

Tyylikkäästi oli toteutettu myös näytelmän tarinan dramaturgisena käännekohtana toiminut kohtaus, pihapiirissä rollaattorinsa kanssa liikkuneen vanhuksen, hämähäkkimiehen kuolema. Kohtaus oli vähäeleisyydessään ikään kuin vastakohta ja käännekohta näytelmän alun liioittelulle.

Humalaisten juoppojen toilausten kuvaaminen ja esittäminen taitavat olla suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ja teatterin erityisosaamisen aluetta. Seppo Kaisanlahti selvisi tällä kertaa tästä Urho-Kalevan omistajan, ostarin Oskarin roolista kiitettävästi. Ohjaajana Pursiainen on käyttänyt liioittelua tehokeinona taitavasti, ja juuri tässä kohtaa ei ollut sen liioittelun paikka.

Teatterin piirissä on viime syksystä lähtien käyty kiivasta identiteettikeskustelua. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni – näytelmän tiimoilta kysyttiin jo tikkukirjaimilla, kuka saa esittää transsukupuolista henkilöä teatterissa?

Sama kysymyksenasettelu koskee myös maahanmuuttajia. Krogeruksen näytelmän narratiivinen avainhahmo on maahanmuuttaja, mangonainen. Mangonaiseksi näytelmän kertoja, Klaara nimeää naisen kohtauksessa, jossa tämä suomen kieltä ja paikallisia tapoja huonosti ymmärtävä roolihahmo yrittää ostaa lähiön kaupasta mangoja.

Lappeenrannassa roolin näytelleen Putron rooliasu toi ainakin minulle vahvan mielikuvan siitä, että tämän magonainen on Suomeen jostain Afrikan maasta tullut maahanmuuttaja (kaikkihan me tiedämme, miten afrikkalaiset asuvat yhteisöllisissä kyläyhteisöissä, joissa ihmisyyden pronomini ei ole minä vaan me).

Keskustelu ihmisten identiteeteistä ja vähemmistön oikeuksista antaa mahdollisuuden lisätä ymmärrystä ja syventää vuorovaikutusta. Äärimmilleen vietynä se pyrkii leipomaan taiteilijoista jonkinlaisia ajatuspoliiseja.

Jäin joka tapauksessa pohtimaan asiaa. Krogeruksen mangonaisessa ei ole häivähdystäkään minstrel show – teatteriperinteestä. Silti roolihahmo ei ollut samalla tavalla lihaa ja luuta kuin tarinan tutun tuntuiset lähiöihmiset vaan jonkinlainen symboli meidän yhteisöllisyydenkaipuullemme.

Koronaepidemia on tyhjentänyt teattereiden katsomot ja ajanut niiden talouden kuilun partaalle. Rohkenen silti toivoa, että Lappeenrannan kelpo teatteri löytäisi jostain henkisiä ja taloudellisia resursseja näytelmiensä markkinointiin.

Sosiaalisessa mediassa Lappeenrannan kaupunginteatterin näkyvyys ei ole kaksinen, mikä varmasti johtuu teatterin vakituisen yleisön ikärakenteesta. Teatterin omilla verkkosivuilla Krogeruksen näytelmän teemoista kerrotaan suorastaan runollisen kauniisti, mutta itse sivut muistuttavat karuudessaan kaupungintalon ilmoitustaulua enemmän kuin mitään muuta.

Teatterin aktiiviset harrastajat ovat loputtoman kiinnostuneita myös yksityiskohdista. Aivan tavatonta panostusta ei varmasti vaadi se, että esityskuviin laitetaan kuvatekstit, joissa kerrotaan ketä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat. Vähän suuremman vaivan takana on kertoa, mitä roolia kuvan näyttelijä näytelmässä esittää.

Julkaiseminen kaupungin ylläpitämillä verkkosivuilla ei pitäisi olla mikään kustannuskysymys.

Edellä kulkijan maineen Lappeenrannan kaupunginteatteri voisi hankkia sillä, että kuvissa kerrottaisiin, mistä kohtauksesta kuva on. Eikä oman työn dokumentoinninkaan pitäisi olla täysin ylivoimainen rasti.

Oma aktiivisuus on paras ja myös ainoa keino puolustaa teatteria ja omaa työpaikkaa tulossa olevilta rajuilta leikkauksilta. Taivaan mana eli valtion markkinoilta lainaamaa rahaa ei sada kuntien laariin loputtomasti, vaan juhlat on tältä osin kohta juhlittu.

9 hyvää syytä elää

Lappeenrannan kaupunginteatteri livestriimaus 27.3.2021 keikalla.fi verkkopalvelussa

Teksti Anna Krogerus

Ohjaus Ilmari Pursiainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Samuli Halla

Valosuunnittelu Topi Jukka ja Timo Hämäläinen

Äänisuunnittelu Tomi Aronen

Projisointi Kimmo Pasanen

Maskeeraus Pinja Ruokolainen

Rooleissa Netta Salonsaari, Vilma Putro, Pirkko Uitto, Jussi Lankoski, Eppu Pastinen, Noora Koski, Seppo Kaisanlahti ja Jarno Hyökyvaara

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa. Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Ingmar Bergman ja mustan laatikon arvoitus

Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa

Tarina on mielen peili. Tarina on meidän tapamme päivittää muistoja ja jäsentää maailmaa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on leimallisesti tarina ja mikäs siinä. Ohjaaja Essi Räisänen osaa kertoa tämän tarinan kiinnostavasti.

Räisäsellä on teatterin ilmaisukeinot hyvin hallussa. Lauantain ensi-illassa saimme nähdä, miten todella taitava ohjaaja täyttää ja käyttää tilan. Oivaltava tilan käyttö antoi myös ryhtiä kohtausten ajoitukselle. Kohtauksia vyörytettiin näyttämölle välillä jopa rinnakkain esimerkillisen napakasti.

Räisänen ohjaa kekseliäästi, ja vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan tarina on useimmille meistä hyvin tuttu, ainakin minut esitys piti pihdeissään alusta loppuun yllättävien käänteiden avulla.

Räisänen kuuluu epäilemättä siihen nuorten ja lahjakkaiden teatterintekijöiden joukkoon, josta ovat nousemassa parrasvaloihin Kristian Smedsin, Mikko Roihan, Leea Klemolan ja kumppaneiden manttelinperijöinä.

Räisäsellä on väline hallussa. Hän siteeraa ja yhdistelee viime vuosien merkityksellisistä näytelmistä tuttuja elementtejä. Yhdessä Tarja Jaatisen lavastuksen ja Pauli Riikosen luoman äänimaailman, Timo Hämäläisen valosuunnittelun ja Päivi Hanttu-Lindströmin puvustuksen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on vaikuttava kokonaisuus.

Bergmanin vuonna 1982 valmistunut elokuva Fanny ja Alexander palkittiin ulkomaalaisten elokuvien sarjassa aikanaan peräti neljällä Oscarilla. Bergmanin televisiosarja ja siitä muokattu elokuva ovat keikkuneet myös yli 30 vuotta kriitikkojen kaikkien aikojen parhaita elokuvia listaavilla rankinglistoilla.

Jokaisella elokuvan nähneellä on siitä vahva, tunnetasolla sisäistetty näkemys. Tämän vuoksi Fannya ja Alexanderia on syystä pidetty lähes mahdottomana sovittaa ja ohjata teatteriesitykseksi.

Fannyn ja Alexanderin suomenkielinen kantaesitys nähtiin vasta vuonna 2010, lähes 30 vuotta elokuvan jälkeen, kun Tampereen Työväen Teatteri toi näyttämölle Seija Holman kääntämän ja dramatisoiman näytelmän Fanny ja Alexander.

Holman dramaturgia on tarinana Bergmanin elokuvan näköinen. Pulmia aiheuttaa se, ettei Fanny ja Alexander ole aito draama, vaan pikemminkin hyvin monisyinen ja syvälle minuuteen sukeltava mielenmaisema.

Bergman on itse kirjoittanut tämän perustuvaa laatua olevan näkökulman salaperäisen Ismael Retzinskyn vuorosanoihin. Me elämme monen sisäkkäisen todellisuuden ympäröimänä.

Kysymys on siis nimenomaan sisäkkäisistä, ei rinnakkaisista todellisuuksista. Ilmankos Retzinsky kuvataan näytelmässä paitsi huippuälykkääksi yksilöksi, myös niin vaaralliseksi, että häntä on pidettävä lukkojen takana.

Bergman julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen kirjan Laterna Maciga. Laterna maciga eli taikalyhty oli viime vuosisadan alkupuolella suosittu audiovisuaalinen laite, piirtoheittimen ja diaprojektorin edeltäjä. Ingmar osti tällaisen laitteen veljeltään ja kertoi sen avulla tarinoita. Muistelmissaan Bergman kertoo, että taikalyhdyllä oli lopulta ratkaiseva vaikutus hänen uravalinnoilleen.

Teatterin vahvuuksia ovat näyttelijöide läsnäolo ja esittäjien ja yleisön reaaliaikainen vuorovaikutus. Tämän vuoksi katsoja mieltää vaistomaisesti näyttämöllä esitettävän tarinan aidosti moniääniseksi.

Räisänen on omassa sovituksessaan epäilemättä oivaltanut hyvin tämän pulman. Myös keino, jolla hän pyrkii ratkaisemaan dramaturgisen ongelman, on luonteva, tai ainakin helppo ymmärtää. Lappeenrannan Alexander ei ole näytelmässä laterna magica, jonka muistot ja sisäiset mielenliikkeet heijastuvat tarinoina ulos tästä mustasta laatikosta, vaan camera obscura, joka taltioi ja dokumentoi Ekdalin perheen elämää ja teatterisuvun vaiheita.

Tällä perustavaa laatua olevalla dramaturgisella valinnalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys myös sille, miten Alexanderia näyttelevä Vilma Putro on sisäistänyt roolinsa. Puron Alexander ei ole leimallisesti tarinan kokija, vaan kapinahenkinen tarkkailija.

Hyvästä selityksestä huolimatta muitakin katsojia kuin minua jäi esityksen jälkeen askarruttamaan kysymys, mitä näytelmästä olisi tullut, jos Vilma Putro ja Fannya näyttelevä Liisa Sofia Pöntinen olisivat vaihtaneet rooleja keskenään.

Muilta osin näytelmän roolijako menee niin sanotusti putkeen. Ekdahlin perheen matriarkan, Helena Ekdalin rooli on kuin kirjoitettu Marja-Liisa Ketolalle ja aivan yhtä luonteva on Sami Lanki Helenan entisenä rakastajana ja nykyisenä sydänystävänä Isak Jacobina. Mielipuolen päiväkirjassa kunnostautunut Jarno Kolehmainen tekee Gustav Adolf Ekdahlin roolin lähes samalla intensiteetillä, millä hän näyttelee Herra K:ta.

Saimme nauttia lauantaina hienosta näyttelijäntyöstä.

Näytelmän hahmoksi nousi piispa Edvard Vergéruksen roolissa Jussi Johnsson.

Piispa Vergéruksen hahmossa on kaikuja jo aivan pienenä äitinsä menettäneen Bergmanin vaikeasta isäsuhteesta. Johnssonin roolityö kasvaa samalla kuitenkin myös hyvin tarkkapiirteiseksi kuvaksi tämän päivän uskonnollisista fundamentalistista, jonka pyrkimys hyvään ja puhtaaseen kokemukseen johtaa mieltä raastaviin hirmutekoihin.

Sanotaan, että Bergmanin suku ihaili ennen toista maailmansotaa fasisteja ja että myös Bergman itse oli nuorena siihen suuntaan kallellaan.

Oli miten oli, tai juuri siksi Bergmanin elokuvien, näytelmien ja oopperalibrettojen ihmiset eivät ole leimallisesti hyviä tai pahoja – vaan ihmisiä.

Tämä selittää hyvin myös sen, miksi piispa Vergéruksen hahmo on kaikessa pelottavuudessaan niin tiukasti tätä päivää.

Käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa Räisänen kirjoittaa perheen hajoamisesta ja merkityksen etsimisestä maailmassa, missä pahuus ryntää kimppuun kuin hullu koira.

Niin se tekee, mutta näytelmässä tämä ajatus viedään yhdessä lyhyessä kohtauksessa myös tasolle, joka on irti kokonaisuudesta. Kohtauksessa piispa taluttaa kädestä pitäen Fannyn näyttämöltä sivuverhojen taakse. Fannya näyttelevän Pöntisen kehon kieli kuvaa satuttavasti hyväksi käytetyn lapsen alistunutta epätoivoa. Katsojana jäin tietenkin pohtimaan, mitä Räisänen haluaa Bergmanin Fanyyn ja Alexanderiin tällä lyhyellä kohtauksella lisätä?

Wolkoffin talon vanha emäntä

Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Helena Anttosen Wolkoffin talossa kertoo suvun vaiheista neljässä polvessa. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on näyteltyä paikallishistoriaa.

Suku on yhä voimissaan. Moni seniori-ikäinen lappeenrantalainen tietää ainakin omasta mielestään, millaisia Wolkoffit oikeasti olivat. On ymmärrettävää, että Anttonen on kirjoittanut suvun saagan sordiino päällä, suorastaan ylivarovaisesti.

Kaupunginteatterin esityksessä Wolkoffin talon jykevät portit avataan ihmisten tulla. Tämä näytelmän alussa annettu lupaus ei kuitenkaan muutu lihaksi esityksen aikana.

Taiteellista liikkumatilaa Anttonen on ottanut käsikirjoittajana ja ohjaajana dramaturgisella ratkaisulla. Näytelmässä kuvatut suvun tapahtumat ovat sairasvuoteella makaavan ja kuolemaa tekevän Annan (Marja-Liisa Ketola) muistoja ja mielikuvia suvun vaiheista.

Elokuvissa ja myös teatterissa usein käytetty rakenne ei tällä kertaa ole kovin toimiva. Tarinan eeppinen rakenne rikotaan, mutta sen tilalle ei synny oikein mitään muuta.

Ketolan näyttelemään vanhaan Annaan ei voi oikein samaistua. Näytelmän dramaturgia etäännyttää katsojan tarinan henkilöistä. Näyttelijöiden välinen vuorovaikutus jää jollakin tavalla vajaaksi ja se tietenkin kertautuu myös katsojan kokemassa läsnäolossa.

Sisääntuloja on poikkeuksellisen paljon, mutta kokonaisuutta leimaa outo pysähtyneisyys. Ainakin minä jäin välillä käsi poskella odottamaan, josko näyttämöllä kohta tapahtuisi jotakin. Tarja Jaatisen sinänsä visuaalisesti näyttävä lavastus hallitsee näyttämötilaa tavalla, joka vie näyttelijät yhä kauemmaksi.

Sen on sääli, sillä Anttonen on löytänyt suvun vaiheista aikajänteen, jonka varaan olisi voinut rakentaa myös väkevän draaman kaaren. Suvun omaisuuden ja mahdin loin kantaisä Ivan Wolkoff. Hänen jälkeensä tahtipuikko siirtyi kahdelle vahvalle naiselle, Ivanin ja Ljuban pojan Nikolain vaimolle Marialle (Liisa Sofia Pöntinen) ja heidän tyttärelleen Annalle (Anna-Kaisa Makkonen, Ketonen).

Suvun tarinan kulminaatiopisteeksi osoittautuu Annan lapseton avioliitto alkoholisoituvan Väinön (Jarno Kolehmainen) kanssa.

Ehkä näytelmän rakennetta ja dramaturgiaa olisi kannattanut miettiä vielä vaikka suomalaisen teatterin grand old ladyn Hella Wuolijoen tai itsensä Anton Tšehovin tarjoamien esimerkkien kautta.

Ongelmia sekä Anttoselle että koko työryhmälle on aiheuttanut tietenkin myös kieli Wolkoffien edustaman ortodoksisen kulttuurin kantajana. Kun slaavilainen sielu ei ole puhjennut täyteen kukoistukseensa suomen kielellä, kontrastia on haettu huumoriosastolta.

Näytelmän alussa suvun kantaisä Ivan (Sami Lanki) ostaa maata Lappeen isänniltä (Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen), jotka molemmat tuodaan näyttämölle junttisuomalaisuuden karikatyyreina. Samanlainen pelle tehdään myös liikkeen kauppa-apulaisesta ja lapsensa kohtelusta koulussa valittamaan tulleesta isästä (Seppo Kaisanlahti).

Samoin liioittelua käytetään tehokeinona kohtauksessa, jossa koulutyttö (Solja Lönnroth) (nimivirhe korjattu 8.12.) pelkää talvisodan pommituksia ja nuori Anna (Anna-Kaisa Makkonen) ojentaa tyttöä ryssittelystä.

Toimittajakollegani Petteri Värtö on intoillut siitä, miten näytelmä tuo estradille aikamme avainteeman, venäläisten maahanmuuttajien integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa Lappeenranta oli leimallisesti venäläinen varuskuntakaupunki. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaatii siten tuekseen monta varaumaa.

Wolkoffin talossa nurkat vedetään suoriksi. Historiallista epätarkkuutta on esimerkiksi käsiohjelmaankin painetussa toteamuksessa, että Ivan Wolkoff sai Suomen kansalaisuuden 1870-luvulla. Kansalaisuuden käsite otettiin Suomen perustuslakiin vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Suomen suurruhtinaskunnassa kansalaisuus tarkoitti aika lailla eri asiaa kuin nyt. Venäjällä suuri osa kansasta eli tuolloin maaorjuudessa ja passilaeilla tsaarin hallinto pyrki rajoittamaan venäläisten muuttoa Suomeen.

Anttonen on myös keventänyt tekstiään varmasti aivan tarkoitukselle viihteelliseen suuntaan. Suomen historian suuret käännekohdat ohitetaan yhden kohtauksen viittauksilla.

Teatterilla on ymmärrettävästi kova hätä saada Jukola-salin lehterit täyteen maksavaa yleisöä. Silti kansalaissota ja sen käsittely tai oikeastaan koko asian sivuuttaminen näytelmässä herätti ainakin minun mielessäni monta kysymystä.

Kansalaissodan voittaneet valkoiset syyllistyivät sodan aikana ja heti sen jälkeen etnisiin puhdistuksiin. Esimerkiksi Viipurissa teloitettiin ilmeisesti satoja venäläisiä vain siksi, että he olivat venäläisiä.

Nuori lukiolainen Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) taisteli suojeluskuntalaisena valkoisten riveissä. Selittääkö se meille, että tästä tragediasta ei näytelmän perusteella jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä suvun mentaaliseen historiaan.

Näytelmän keskushenkilö Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa. Venäjän kielen opetusta ei määrätty Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa pakolliseksi ainakin osassa Suomen oppikouluja tulevien YYA-karkeloiden tarpeita varten tai sen takia, että me uudella vuosituhannella osaisimme palvella venäläisiä ostosmatkailijoita heidän äidinkielellään.

Venäjää taitavaa suomalaista sivistyneistöä olisi tarvittu palvelemaan maan hallintoa sen jälkeen, kun Suomesta olisi tehty miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen jälkeen Suomen sosialistinen neuvostotasavalta.

Annalle suuret venäläiset kirjailijat ja säveltäjät olivat näytelmän perusteella läheisiä ja tärkeitä. Kiinnostavaa on tietää, mitä tämä syvästi sivistynyt nainen ajatteli siitä brutaalista diktatuurista, joka hallitsi hänen elinaikanaan tätä aikaisemmin loistavaa kulttuuria ja taidetta tuottanutta maata.

Sadan vuoden yksinäisyys

Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fischer pohtii ohjaustaan ja suhdettaan hänen omaan elämäntarinaansa perustuvaan näytelmään Vieraat Korjaamon verkkosivuilla. Fischer sanoo pitäneensä aina enemmän fiktiosta kuin faktasta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vieraiden kohdalla tämä on kuitenkin turha huoli. Näytelmän voima perustuu nimenomaan aiheen omakohtaisuuteen. Esitys on koskettavan raikas ja aito tavalla, johon kokemukseni mukaan yltävät vain teatterin harrastajat silloin, kun esitys onnistuu yli kaikkien odotusten aina hurmokseen asti.

Kun kysymyksessä ovat omat muistot ja tunteet, tällaisella jaottelulla ei ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Meidän tunnemuistoissamme fiktio ja fakta menevät aina väistämättä sekaisin keskenään.

Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä me kaikki ikävammaiset voimme testata kokoontumalla sisarusporukassa muistelemaan vaikkapa sitä, millaisia isä- ja äitivainaa oikeasti olivat ihmisinä.

Vieraat kantaesitettiin Korjaamolla Helsingin Stage-festivaaleilla. Etelä-Saimaan haastattelussa Fischer kertoo, että näytelmän teemoja on viety eteenpäin ja syvennetty teatterikriitikko Suna Vuoren ensi-illasta Hesariin kirjoittaman tylytyksen jälkeen.

En tiedä, miltä Korjaamolla nähty kanta-esitys näytti, mutta jos menisin sanomaan Lappeenrannan kaupunginteatterin Veeran kammarissa perjantaina näkemääni toista ensi-iltaa kliseekokoelmaksi, kertoisin samalla itsestäni jotakin aika ikävää. Diagnoosi: kirjoittaja kärsii patologisesta empatiakyvyn puutteesta.

Vieraissa on hetkensä ja koskettavimmillaan esitys on, kun käsitellään näytelmän Milenan lapsuutta, Pietarissa ja Kajaanissa.

Kohtaukset perustuvat Fischerin omiin lapsuudenkokemuksiin ja muistoihin, jotka dramaturgi Okko Leo on koonnut näytelmäksi näiden kahden pitkien keskustelujen perusteella.

Leo on kaksi vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut nuori mies, josta kuullaan vielä. Vieraiden perusteella epäilen, että hän on lukenut tarkkaan muun muassa maagisen realismin klassikot.

Sadan vuoden yksinäisyydestä myös tämän kolmen sukupolven yli kulkevassa juutalaissuvun tarinassa on kysymys. Mutta miksei olisi? Vaikka me maapallon nyt elävät yli seitsemän miljardia ihmistä olemme kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia, meitä edeltäneiden sukupolvien vainajista nyt puhumattakaan, niin on meissä kyllä niin paljon myös samanlaisuutta, että siitä voi hyvin vaikka kliseehuttua keittää.

Jotakin Leon taidoista dramaturgina kertoo se, että Vieraat on leimallisesti naisten juttu. Suvun tarina kerrotaan äitien ja tyttärien kautta.

Leo ei kerro suvun tarinaa kronologisesti, vaan eri aikoihin liittyvät tapahtumat ja muistot lomittuvat toisiinsa. Ratkaisu on hyvä, sillä näinhän meidän muistimme juuri toimii. Eturiviin nousevat ne muistot, jotka ovat emotionaalisesti tärkeitä. Tapahtumavuodet, päivämääristä nyt puhumattakaan, palaavat mieleen vasta pinnistelyn jälkeen, jos ovat palatakseen.

Dramaturginen ratkaisu toimii hyvin myös näyttämöllä. Lappeenrannan esityksessä ei juuri ollut pysähtyneitä kohtauksia, ja mikä parasta, esityksen tunnelma tiheni kohtaus kohtaukselta aina viimeisiin kohtauksiin saakka.

Leo ja Fischer myös luottavat katsojaan. Ei Leningradin piirityksen kauheuksia tai Stalinin hirmuhallinnon ihmisiin jättämiä traumoja tarvitse rautalangasta vääntää. Tällaiset syvästi traumaattiset kokemukset jättävät jälkeensä psyykkisesti raskaan kuorman, josta osan myös lapset ja lapsenlapset joutuvat kantamaan.

Näytelmän perusvire on kuitenkin optimistinen. Kyllä tästäkin selvitään ja esimerkiksi tapa, jolla Kajaaniin Pietarista muuttanut Milena ottaa mittaa uudesta isäpuolestaan, tarjoaa ainekset useaan herkullisen hauskaan kohtaukseen.

Milenan roolin näyttelee Pietarissa opiskellut Vilma Putro. Kaupunginteatteri on saanut tästä pienestä, mutta sitäkin pippurisemmasta nuoresta naisesta mahtavan tyypin riveihinsä.

Ainakin minä olin kohta aivan myyty. Putrolla on ihailtava kyky nostaa läsnäolonsa näyttämöllä aivan käsin kosketeltavaksi ja muuttua sitten lähes näkymättömäksi, kun tarve niin vaatii.

Aivan upeaa! Kuin taikuutta. Mitähän ne siellä Pietarin Valtiollisessa Teatteriakatemiassa näille näyttelijänaluille oikein opettavat?

Mutta ei Netta Salosaaren, Pauliina Palon, Sami Lankin tai Samuli Punkan näyttelijäntyössä ollut perjantaina moitteen sijaa. Rooliasua ja – hahmoa vaihdettiin lennossa ja sisääntuloja kertyi jokaiselle lähes luvuton määrä. Mutta siitä huolimatta kotinäyttämöllä tekemisen meininki oli jollakin lailla sopivan rentoa. Perkele! Kyllä täältä pesee.

Jussi Matikaisen äänimaailma rytmitti esitystä hyvin. Ville Mäkelän varmasti videot jäivät sen sijaan minulta lähes huomaamatta. Esityksen vahva intensiteetti piti ainakin minut niin tiukasti otteessaan.