Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.
Katsokaa meitä!
Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.
Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.
Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.
Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.
Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.
Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.
Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.
Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.
Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.
Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.
Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta
Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.
Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.
Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.
Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.
Mikä kompositio! Mikä kontrasti!
Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.
Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.
Tämä taideteos on homeessa!
Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.
Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.
Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.
Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.
Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.
Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä. Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.
Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.
Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!
Jumala on kauneus
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022
Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds
Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds
Koreografi Antti Lahti
Dramaturgi Rosa-Maria Perä
Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Vilma Mattila
Valosuunnittelu Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu Ville Aalto
Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä
Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti