Maaninkavaara on sydäntä kouraiseva tragedia ja huikea selviytymistarina samassa paketissa

Viena Kostamo ja Lauri Haltosonen näyttelevät eläytyen ja ajatuksella Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaarassa. Kuva Matti Saarela

Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaara on terävästi ajateltu ja tyylikkäästi toteutettu näytelmä. IRTI-teatterin kantaviin voimiin vuosia kuulunut Lauri Haltsonen ja nuori Viena Kostamo näyttelevät mahtavasti. Ainakin minun sydäntäni lämmitti seurata, miten Kostamo ensin eläytyi ja sitten suorastaan heittäytyi erittäin vaativaan rooliinsa.

Teatterin merkittävin vahvuus, vuorovaikutus näyttelijöiden ja yleisön välillä, syntyi nyt helposti ja syveni syvenemistään tarinan edetessä.

Kirjailija Miika Nousiainen on uuden ajan Jari Tervo. Hänet on poimittu Nelosen Hyviin ja huonoihin uutisiin ja moniin muihin makasiiniohjelmiin meitä hauskuuttamaan.

Ehkä siksi myös Nousiaisen kirjoista tehdyissä kirjallisuuskritiikeissä, tarinoiden koomisuus nousee keskeiselle sijalle. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole komedia, vaan tragikomedia ja tässä mielessä romaanin dramatisoinut Teemu Salohalme on tehnyt hienoa työtä.

Imatran Maaninkavaaran ohjaaja Sami Sivonen on myös oivaltanut tarinan todellisen luonteen loistavasti. Kohtauksista oli riisuttu pois kaikki turha teatteri.

Toteutuksessa tarinan syvältä kouraiseva traagisuus tuodaan esiin pienin elein ja lähes huomaamatta. Kuitenkin se koskettaa. Ohjaus on Sivoselta taitavaa työtä. Näytelmässä päästään tarinan pintaa syvemmälle, paljon syvemmälle.

Tätä alle viivaa myös hankaluudet, joita tarinan rakenne aiheuttaa. Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne on samalla se päätepiste, johon tarinan traagisuus huipentuu.

Samalla se on myös näytelmän varsinaisen tarinan alku, kohta, jossa henkilöiden esittelystä siirrytään itse juoneen.

Esitystä tukee poikkeuksellisen hyvin myös Emmy Haltsosen, Ville-Pekka Lambergin ja Sivosen yhdessä suunnittelema minimalistinen lavastus. Näin me siirrämme elämämme palikoita. Aluksi näyttämän kaksi puista sermiä tuntuivat turhilta, sisääntuloijen perinteeseen kuuluvalta liimaltaa liimalta, mutta nekin saivat selityksensä, kun kulissit kaatuivat näytelmän lopussa.

Maaninkavaara on näytelmä meitä ihmisiä elähdyttävistä ja kiduttavista pakkoajatuksista. Tarinan Martti (Haltsonen) on noin viisikymppinen koulun vahtimestari ja isä, jota riivaa urheiluhulluus. Martin suhde urheiluun on yhtä pakonomainen ja ehdoton kuin vaikkapa kiihkouskovaisen suhde uskontoon.

Juoksemiseen liittyy Martin mielessä vain ehdottomia totuuksia, jotka sen suomalaiset pyhimykset Lasse Virenistä Kaarlo Maaninkaan ovat kanonisoineet uroteoillaan juoksuradoilla.

Kuten kaikessa kiihkoilussa, tässäkin tapauksessa ruumiita syntyy, tosin heti tarinan alussa. Tarinan Martille rakkaus on toki kiva ja kaunis asia, mutta se pilaa lupaavan urheilijan.

Tarinan Heidin (Kostamo) osaksi tulee toimia isänsä hulluuden ukkosenjohdattimena hänen veljensä traagisen kuoleman jälkeen. Asetelma on siis psykologisesti kiinnostava ja siitä löytyy monia tasoja.

Heidiä näyttelevä Kostamo on sisäistänyt roolin hienosti. En tiedä, onko Kostamo opiskellut puhetekniikkaa. Artikulointi oli joka tapauksessa selkeää ja ne tärkeät vivahteet tulivat mukaan, kun hän alkoi eläytyä näyttämöllä rooliinsa.

Kostamon lahjakkuudesta kertoo myös vähän varsamainen ja sellaisena hyvin puhutteleva mimiikka. Ilmeet ja eleet vastasivat katsojan roolihahmoon liittämiä odotuksia. Mitään ei ollut liikaa, eikä mitään jäänyt myöskään kaipaamaan.

Ehkä Kostamo harrastaa tosimielessä juoksemista tai vaikkapa tanssia myös oikeassa elämässä. Ainakin vuorosanat tulivat takeltelematta ja hengästymättä myös näytelmän kiivastempoisten juoksukohtausten aikana. Kostamon näyttelemistä katsoessaan oli helppo vakuuttua siitä, että Maaninkavaara on myös huikea nuoren ihmisen selviytymistarina.

Haltsosen bravuureihin kuului itsetyytyväinen ilme, joka on myös todellisessa elämässä ominainen omassa uskossaan vahvoilla. Minä olen totuus ja elämä.

Ehkä Haltsosen replikointi olisi aivan näytelmän lopussa kaivannut hieman lisää tarkkuutta. Mutta toisaalta se oli myös nujerretun miehen puhetta ja todennäköisesti Sivosen ja Haltsosen roolin suhteen tekemä tietoinen valinta.

Teatterin harrastajat pääsevät aina silloin tällöin tulkinnoissaan sfääreihin, joita jopa ammattilaisten on vaikea tavoittaa. Maaninkavaara on tätä harvinaista lajia. Hyvin tehty.

Kulttuurin metsästäjät: Maaninkavaara

Dramatitisointi Miika Nousiaisen romaanista: Teemu Salohalme

Ohjaus: Sami Sivonen

Rooleissa: Lauri Haltsonen ja Viena Kostamo

Lavastus: Emmy Haltsonen, Ville-Pekka Lamberg ja Sami Sivonen

Äänisuunnittelu: Emmy ja Lauri Haltsonen

Valosuunnittelu: Emmy Haltsonen

Ville-Pekka Lambergin naishuolet

Pullista ja kullista puhutaan Irti-teatterin Madaameissa samaan hengenvetoon. Kuvassa Raisa Kekakarainen ja Ville-Pekka Lamberg. Kuva Irti-teatteri
Pullista ja kullista puhutaan Irti-teatterin Madaameissa samaan hengenvetoon. Kuvassa Raisa Kekakarainen ja Ville-Pekka Lamberg. Kuva Irti-teatteri

Irti-teatterin Madaamit näytelmän ehkä suurin yllätys on käsikirjoittajan etunimi Tuomas. Näin ilkeää satiiria naisista saavat nykyisin jo vakiintuneen käytännön mukaa kirjoittaa vain naiset.

Tuomas Parkkinen iskee pilkkakirveensä äitiyden myytteihin. Kylmää kyytiä saavat vanhojen madonna-huora asetelmien lisäksi myös populaarikulttuurin rakastamat freudilaiset myytit. Parkkinen on varmasti lukenut tarkkaan edellisen vuosikymmenen naistenlehdet näytelmää väsätessään.

Ja osuuhan se, kun pilkka on tuttu. Kauheisiin lähitaisteluihin antaa ehtymättömän määrän aiheita aikakausi- ja iltapäivälehtien kyökkipsykologia.

Ehkä Parkkiselle voi kuitenkin antaa jonkinlaisen synninpäästön siksi, että näytelmä on jo viisi vuotta vanha. Sukupuolirajan ylittäminen ilman voimassaolevaa viisumia on siten rikoksena jo vanhentunut.

Parkkinen ohjasi itse Madaamien kantaesityksen Tampereen Teatteriin vuonna 2008. Esityksestä tuli arvostelu– ja yleisömenestys.

Sen jälkeen näytelmään ovat tarttuneet innokkaasti monet harrastajateatterit. Tässä lienee vastaus myös kysymykseen, jota pohdin ennen Irti-teatterin esitystä. Miksi juuri Madaamit? Satiiria tyylikeinona käyttävä komedia on vaikea laji.

Sami Sivosen sovitus ja ohjaus on hyvin uskollinen alkuperäiselle käsikirjoitukselle. Tai siltä esitys minusta tuntui. Sivonen tuntee Irti-teatterin aikuistenryhmän kokeneet teatterin harrastajat ja tietää, ettei rimaa tarvitse varta vasten laskea. Rajat on tehty ylitettäviksi.

Kohtausten ajoitus on komediassa tietenkin kaiken A ja O. Ajoitus tuottaa aina pulmia teatterin harrastajille, mutta vaikeaa se on myös teatterin ammattilaisille. Nopearytmisessä dialogissa iskujen pitää napsahtaa paikalleen ikään kuin lihasmuistista. Ajatus ei ehdi tässä vauhdissa pysyä perässä.

Sivoselle ja hänen ryhmälleen voi antaa täydet kymmenen pistettä hyvästä yrityksestä. Näytelmän parissa ensimmäisessä kohtauksessa hurja vauhti aiheutti turhaa kireyttä esitykseen. Pian esitys kuitenkin mukautui sen esittäjien raameihin. Hyvin kirjoitetun satiirin hauskuus ei ole kiinni vain siitä, miten sanotaan. Irti-teatterin Madaamit oli juuri sillä oikealla, kirpeällä tavalla hauska.

Irti-teatterin aikuistenryhmässä on mukana mahtavia tyyppejä. Esimerkiksi näytelmän ainoan miesosan, Jaakon roolin näyttelevä Ville-Pekka Lamberg on todellinen löytö. Miehen esiintyminen näyttämöllä oli niin jouhevan luontevaa, ettei pieni takertelu vuorosanoissa haitannut yhtään.

Seksin esittäminen näyttämöllä ei ole mikään läpihuutojuttu, vaikka vaatteet, tai ainakin strategisesti niistä tärkeimmät pysyivät tiukasti yllä. Lamberg, Henna Laitinen ja Raisa Kekarainen selviävät näistäkin koitoksista kiitettävän luontevasti. Katsojan ei tarvinnut punastella myötähäpeästä.

Hikisiä hommia nämä rakkauden työt ovat toki näyteltyinäkin. Ainakin Lambergin otsalta suorastaan norui hikeä hänen ja Kekaraisen intensiivisen ja pitkän parivoimistelun jälkeen.

Ei se ole helppoa, tämä miehenä oleminen…

Jos Lambergin läsnäolo näyttämöllä oli vapautuneen leppoisaa, Kekarainen oli mukavalla tavalla rento ja kepeä. Kekaraisen esiintymisvarmuus on ammattinäyttelijöiden tasolla.

Laitisen Marika on ehkä hieman ylikireäksi vedetty paketti. Näytelmän Marika on nuori äiti, jonka yllättäen puhjenneen vauvakuumeen lapsiperheen arki parantaa kuin itsestään.

Katsoja ei tietenkään voi tietää, onko näytelmän Marikan tasainen eli aina vihainen luonne Sivosen vai Laitisen näkemys tästä tupperwareäidistä. Todennäköisesti molempien.

Siviilissä teatteriharrastuksessaan pitkälle edennyt ja myös perusteellisesti koulutettu Laitinen on joka tapauksessa hyvin räiskyvä ja elämäniloinen pakkaus naisenergiaa. Ehkä tätä suoraan sydämestä lähtevää valoa voisi annostella myös lisää Marikan rooliin.

Äitiyden myytit käydään Parkkisen näytelmässä läpi vauvasta muoriin. Pirjo-Liisa Hiltula oli näyttämöllä aivan erinomainen poikaansa takertuvana ja välillä suorastaan epätoivoisilla keinoilla huomiota hakevana isoäitinä, Helmana.

Samoin kokenut Anne Suomalainen oli hyvä uuden sukupolven ikuista nuoruutta elävänä isoäitinä, joka värjää tukkansa punaiseksi ja pukeutuu kuin teini-ikäinen.

Näytelmän henkilögallerian tyypit ovat aidon oloisia ja viimeisen silauksensa ne saavat Suvi-Sisko Villasen ja työryhmän ideoimasta puvustuksesta. Toimii!

En tiedä, kuuluvatko näytelmässä käytetyt kertojat alkuperäisen näytelmän käsikirjoitukseen.  Irti-teatterin esitykseen ja luonteeseen nuorten välispiikkaukset sopivat.

Lauantain esitys oli loppuunmyyty. Kaikki halukkaat eivät tainneet edes mahtua katsomoon. Samoin kolme edellistä esitystä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Imatralla teatterin tekijät saavat nauttia kannustavasta yleisöstä. Irti-teatterin katsomossa oli koko esityksen ajan hieno tunnelma. Samasta fiiliksestä olen usein saanut nauttia Teatteri Imatran esityksissä.

Imatralla teatteri on jo aikapäiviä sitten voittanut katsojat puolelleen. Sekä ammattiteatteri että teatterin harrastajat voivat tehdä esityksiään hienolle yleisölle, joka ymmärtää, kannustaa ja elää mukana esityksissä.