Yleisöö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Veistäjät ei ole mitään romanttista höttöä, vaan kuvaus hyvin juurevasta taiteilijan arjesta.
Kansallisteatterin Veistäjät on harrastajateatteria Suomen päänäyttämöllä. Vaihtoehtoisesti esityksen voi tulkita ITE-taiteilijoiden performanssiksi Omapohjassa.
Eikä siinä mitään, harrastajanäyttelijät yltävät parhaimmillaan huikean hienoihin tulkintoihin, aitouteen, jota teatterin ammattilaisten on usein vaikea saavuttaa.
ITE-taide on luovaa hulluutta, joka saa ainakin minut lankeamaan loveen. Performanssi puolestaan on teatterin ja kuvataiteen välimaastoon sijoittuva itseilmaisun laji, josta meikäläinen tykkää kuin hullu puurosta.
Herrojen taiteilijoiden Tapani Kokon, Juha Mennan ja Kristian Smedsin inkkarileikki ei kuitenkaan ensi alkuun oikein innostanut. Vitsitkin olivat tällä kertaa pääasiassa huonoja.
No Koko ja Menna eivät ole mitään kansantaiteilijoita, vaan Kuvataideakatemiasta valmistuneita kuvanveistäjiä ja taiteen maistereita. Smeds on puolestaan Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalta valmistunut teatterin ammattilainen ja Suomen kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja.
Todella kiinnostavaksi Kuvanveistäjät muuttuu siinä vaiheessa, kun jätkät lopettavat hölmöilyn näyttämöllä ja Kokko ja Menna alkavat kerto itsestään ja työstään taiteilijoina.
ITE on lyhennelmä sanoista itse tehty elämä. Kokon ja Mennan tarinoissa kulkee punaisena lankana luomisen palo, halu tehdä omin käsin ja näiden miesten toveruus, joka on alkanut jo yhteisten opiskeluvuosien aikana.
Kysymys on eräänlaisesta vapauden valtakunnasta, jonka kansallislauluksi sopii hyvin Hiski Salomaan Vapauden kaiho. Tässä valtakunnassa mies saa uhota ja miestä saa lapsettaa. Kysymys on elämänasenteesta, jolla voi välttää sen muumioitumisen, joka usein niistää meiltä keski-ikäisiltä hengen pois, vaikka maha ja viinahissi vielä toimivat.
Esityksen yleisö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Eikä se ole mitään romanttista höttöä, vaan hyvin juurevasti arjesta lähtevää elämää. Ronskeilla miehillä on ronskit työkalut
Esityksen ehkä herkullisimmassa kohtauksessa Menna keskustelee aiheesta viisi vuotiaan poikansa kanssa. Poikaa tulkitsee Kokko.
Omapohjan näyttämölle on tuotu suuri joukko Kokon ja Menna teoksia. Jo niiden takia Veistäjiä kannattaa mennä katsomaan. Ainakin minuun Kokon pidäkkeetön ja Mennan hyvin hienostunut muotokieli tekivät vaikutuksen.