Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.
Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.
Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.
Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.
Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.
Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.
Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.
Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.
Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.
Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.
Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.
Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.
Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.
Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.
Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.
Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.
Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.
Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.
Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.
Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.