Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Kajaanilaisilla on sana hallussaan

Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remal ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha
Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana on peräti 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remahl ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kajaanin harrastajateatterin ja Vaara-kollektiivin yhdessä toteuttama Roosa, työväen sankari on hauska ja hyvin tehty lastennäytelmä.

Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.

Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.

Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.

Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.

Nuori Aino Nousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli  nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.

Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.

Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.

Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.

Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.

Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.