Miksi meidän on niin vaikea muuttaa elämäntapaamme? Mikä tekee meistä asuntolainan lyhennysten ja pakollisten iltapäiväkännien orjia?
Vaikka taloudellinen ja teollinen kehitys ovat lisänneet meidän mahdollisuuksiamme valita, ihmisluonto ei ole vuosisadassa muuttunut miksikään. Siksi Anton Tšehovin Vanja-eno on yhtä ajankohtainen ja merkityksellinen teksti kuin vuonna 1900, jolloin näytelmä julkaistiin.
Suurin piirtein näin ohjaaja Yana Ross kirjoittaa Uppsalan kaupunginteatterin esityksen käsiohjelmassa. Kysymys on siis siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei? Ei siis ihme, että yhä uudet ohjaajapolvet ovat tarttuneet Tšehovin tekstiin.
Ortodoksisen uskonnon ja maaorjuuden henkisessä suossa rypeneen Venäjän koulutettua sivistyneistöä edustaneella Tšehovilla oli omat epäilynsä tämän vapaan tahdon suhteen.
Ross ja dramaturgi Marie Persson Hedenius ovat aktualisoineet tämän filosofisen peruskysymyksen näytelmässä liittämällä sen luonnonsuojeluteemoihin kovia faktoja ilmastomuutoksesta ja sen seurauksista. Faktat tuodaan näyttämölle lääkäri Astroville (Yngve Dahlberg) kirjoitetussa pitkässä monologissa.
Maailma on menossa päin helvettiä. Miksi me olemme kyvyttömiä tekemään itään tämän jo lähitulevaisuudessa uhkaavan katastrofin estämiseksi?
Rossin näkemys on synkkä. Tämä tehdään selväksi jo näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Esitys alkaa näyttelijöiden soittamalla Doors yhtyeen kappaleella The End.
Rossin versiossa näytelmän tapahtumat on sijoitettu täysihoitolaan ja mikä sen paremmin symbolisoisi ruotsalaista hyvinvointivaltiota.
Tarinan mehiläiskuningatar, talon kuhnureita hunajan tavoin puoleensa vetävä professori Serebrjakovin (Gustav Levin) vaimo Jelena (Moa Silén) odottaa lasta tässä tuhoutuvassa maailmassa.
Ihailemansa professorin takia mahdollisuutensa ja elämänsä hukkaan heittänyt Vanja ei ole Rossin dramaturgiassa myötätunnon, vaan pilkan kohde.
Lääkäri Astrov edusti luonnonsuojeluaatteineen vuonna 1900 hyvin modernia ajattelua. Vuonna 2015 hän on Greenpeacea sympatisoiva vegaani, tiedostava ja läksynsä perusteellisesti lukenut tahtoihminen.
Astrov on myös Rossin tulkinnan suurin dramaturginen ongelma. Miksi tämän hyvin älykkään ja tiedostavan ihmisen tahto on noin vain Jelena Serebrjakovin ”kukkarossa”? Inhimillisen elämän itsestäänselvyyksiä on usein vaikea selittää.
Talon palvelija Ilja Telegyn (Eli Ingvarsson) ja pensionaatin pitkäaikaisvieras, karski öljymies Norja öljykentiltä, Trugve (Logi Tulinius) ovat tässä tarinassa rakastavaisia. Vähäpukeinen kaksikko on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa. He lohduttavat ja tukevat tarinan päähenkilöitä sanoilla ja fyysisellä läsnäololla.
Kyky elää ja ajatella toisin on varmasti se viimeinen oljenkorsi, johon ihmiskunta voi tarttua. Toisaalta dramaturgisen ratkaisun tarkoitus jäi minulle arvoitukseksi. Ainakin sateenkaariliikkeessä toimivat ihmiset korostavat sitä, että me kaikki olemme samanlaisia.
Maria Säkön Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa Ross korostaa, että Vanja-eno on ensisijaisesti näytelmän Sonjan tarina.
Rossin tulkinnassa rakkaudessaan pettynyt Sonja (Emelie Wallberg) ei tartu tarinan lopussa työhön ja takaa elämän jatkuvuuden silloinkin, kun kaikki elämän kulissit ovat kaatuneet ympäriltä. Näytelmän Sonja tekee näytelmän lopussa itsemurhan.
Näytelmän ensimmäinen ja viimeinen kohtaus liittävät tarinan teemat yhteen. Viimeinen kohtaus, jossa Sonja vielä kerran yrittää murtaa rakastettuaan Astrovia ympäröivän tunteettomuuden muurin, oli upeasti toteutettu.
Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön tila otettiin haltuun Zane Pilstromin lavastuksella, jossa tila on jaettu läpinäkyvillä lasiseinillä. Samaa lavastuksellista keinoa Ross käytti jo muutama vuosi sitten ohjatessaan Kansallisteatteriin Eurydiken.
Eyrydike lumosi minut aikoinaan ehdoitta. Vanja-enossa esteettinen kokeminen vääntyi dramaturgian tematiikan pohdiskeluksi. Epätoivo ja toivottomuus ovat tunteita siinä missä rakkaus ja myötätuntokin. Teatteri on oikea paikka niiden tunnistamiseen ja tulkitsemiseen.
Toisaalta teatteri ei maailmaa pelasta. Voi jopa olla, että yksi vastaus näytelmän keskeiseen kysymykseen on juuri se, että meillä ihmisillä on ottaa maailma vastaan tunne edellä.
Luulen että Tšehov teki professori Serebrejekovin hahmossa pilaa oman aikansa auktoriteeteista. Myös Ross on säilyttänyt tämän hahmon muuttumattomana omassa tulkinnassaan. Professori on vaivojaan valittava vanha hölmö, joka luulee yhä liikoja omista mitättömistä saavutuksistaan yliopistourallaan.
Viime vuosina tämä hahmo on tullut yhä tutummaksi myös minulle, kun katson aamulla itseäni kylpyhuoneen peilistä. Silti tunsin oloni lievästi kiusaantuneeksi, kun ryhdyin osoittamaan muiden katsojien tavoin suosiotani esityksen päättyessä.