Minna Craucher on älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria – Sen avuja ovat kiinnostava tarina, selkeä ja oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö – Musikaali ei vaadi toimiakseen spektaakkelin mittakaavaa    

Tarinan Minna Craucher (Petrus Kähkönen) ja Olavi Paavolainen (Miiko Toiviainen) näytelmän sykähdyttävässä käännekohdassa. Kuva © Darina Rodionova

Espoon & teatterin Minna Craucher on musikaali tämän kirjoittajan makuun. Kantaesitys oli älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria, jossa kaikki esityksen elementit olivat balanssissa. Puhutteleva käsikirjoitus, oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö tarjosivat teatterinautinnon, joka vei ajantajun.  

Esitys oli ajoittain myös niin tajuttoman hauska, että omia naurunpyrskähdyksiä piti hillitä suu mutrussa.  

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena kiinni ajan hengessä. Espoon teatterin esityksessä ajan lyhyt historia tiivistyi Minna Craucherin puhuttelevaan loppukohtaukseen.

Kohtauksen vaihtoehtoisessa historiassa Lapuan liikkeessä toiminut Craucher on noussut Suomen diktaattoriksi ja jakaa oikeutta puhujakorokkeensa takaa. Hän määrää viemään entisen rakastajansa Olavi Paavolaisen ja tämän hengenheimolaiset saunan taakse. Nuo ylellisyyspalvelujen tekijät – suomalainen kulttuuri – lopetettaan tämän blondin määräyksestä niskalaukauksella.

Aino Pennasen käsikirjoitus perustuu historialliseen henkilöön. Teini-ikäisenä prostituutiolla ja pikkurikoksilla itsensä elättänyt Maria Vilhelmiina Lindell piti keksityn identiteetin turvin Minna Craucherina Helsingissä 20- ja 30-luvuilla kirjallisuussalonkia, joka veti houkutuksillaan puoleensa aikansa nimekkäimpiä kulttuurihenkilöitä, poliitikkoja ja upseereja kuin hunaja kärpäsiä.

Yhdessä musikaalin avainbiiseistä kysytään kuka ja mikä oli Minna Craucher? Hyvin puhutteleva ja samalla hieman arvoituksellinen vastaus näihin kahteen kysymykseen löytyi katsojien pureskeltaviksi esityksen dramaturgiasta. Kukin musikaalin seitsemästä näyttelijästä esitti Minna Craucherin roolia vuorollaan.

Käsikirjoittaja Pennasen, ohjaaja Riita Oksasen ja säveltäjä Eeva Kontun luoma dramaturgia toi esityksen iholle. Sosiaalisen median virtuaalimaailmassa kuka tahansa voi tekeytyä keneksi tahansa mitä erilaisemmista syistä. Iljettävin esimerkki tästä on aikuisten lapsiin ja nuoriin kohdistama grooming. Verkossa toisen ihmisen identiteetin voi myös varastaa ja anastetun identiteetin avulla pääsee nylkemään rahaa varkauden uhreilta myös todellisessa maailmassa.

Tinja Salmen lavastus, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Tiina Kaukasen pukusuunnittelu loivat näyttämölle mielikuvan konserttiestetiikasta. Skenografia oli balanssissa Eeva Kontun säveltämän musiikin kanssa, jossa näkyviä soittimia olivat sähkökitarat, rummut ja kaksi pianoa. Kuvassa etualalla Robert Kock, selin Roosa Söderholm ja taustalla rummuissa Petrus Kähkönen. Kuva © Darina Rodionova

Craucher onnistui huijaamaan salonkinsa asiakkaita, velkojiaan ja viranomaisia vuosikausia. Tänään kukaan ei voi viranomaisten kirjoissa vaihtaa henkilöllisyyttään yhtä sujuvasti. Mutta sillä ei oikeastaan ole nytkään väliä. Craucher oli jo sata vuotta sitten aikansa julkkis, henkilö, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin. Ihmisten väärät mielikuvat hänen taustastaan ja rikkaudestaan avasivat lähes kaikki ovet.

Maria tarvitsi muodonmuutokseen sinnikkyyden ja häikäilemättömyyden lisäksi myös hyvää tuuria. Onni potkaisi, kun hän pääsi vankeinhoidon suositusten avulla piikomaan Saksaan yläluokkaiseen perheeseen ja oppi sillä saksan kielen ja herrasväen käytöstavat – elämäntavan, jossa oleellista ei ole vain se, miten asiat ovat, vaan ennen kaikkea se, miltä ne näyttävät.  

Kysymystä miksi käsiteltiin aika kattavasti jo musikaalin ensimmäisessä kohtauksessa. Maria Lindell syntyi 16-vuotiaan teiniäidin aviottomana lapsena ja hän karkasi 15-vuotiaana isäpuolensa ja sukunsa holhouksesta Pirkkalasta Tampereelle. Kohtauksessa Maria on juuri päässyt vapaaksi vankilasta ja hän keskustelee ystävättärensä kanssa huoraamisen vaaroista. Myöhemmässä kohtauksessa Maria keskustelee ystävättärensä kanssa siitä, millaista elämää hän eläisi tultuaan rikkaaksi.

Viime vuosisadan alkupuolella naiset joutuivat maksamaan itsenäisyydestään kovan hinnan. Pako patriarkaattisesta isänvallasta saattoi usein merkitä vain päätymistä irtolaislain voimalla operoivan yhteiskunnan isäntävallan alle.  

Tarinan taitekohdassa Olavi Paavolainen jättää monivuotisen rakastajattarensa eikä Craucher suhtaudu hyvällä nuoren rakastajansa irtiottoon. Tätä henkien taistoa kuvaavasta, Petrus Kähkösen ja Miiko Toiviaisen sykähdyttävällä intensiteetillä näyttelemästä kohtauksesta syntyi samalla tarinan tragikoominen huipentuma farssimaisine käänteineen.

Tarinan Mika Waltari ehti vielä toimia toimittajana ja päätoimittajana Craucherin mesenaattiensa kanssa perustamassa Seura-lehdessä. Sitten Tulenkantajien kirjailijat ja taiteilijat vetäytyivät kuvasta ja heidän tilalleen Craucherin salonkiin marssivat Lapuan liikkeen aktivistit.

Esityksen äänisuunnittelusta vastannut Tony Sikström on epäilemättä oikea velho alallaan. Esityksen äänimaiseman selkeys hiveli korvia. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, vasemmalla Robert Kock, rummuissa Petrus Kähkönen ja hänen vieressään Jussi-Pekka Parviainen. Kuva © Darina Rodionova

Suomalaisen äärioikeiston toilausten kuvauksessa Pennasen herkullinen ja mehevä kieli saavutti maksiminsa. Kähkösen tulkitsemana juopuneen Vihtori Kosolan uho oli voimallista ja perkeleet napsahtelivat maaliinsa kuin pyssyn suusta. Tiina Kaukasen pukusuunnitteluun kuuluneet mustat nahkatakit loivat vaaran tuntua.

Craucher värväytyi Lapuan liikkeen varainkerääjäksi ja liikkeen lehden Aktivistin ilmoitushankkijaksi käyttämällä Mannerheimin tekaistuja suosituksia. Liikkeen johto oli tietoinen hänen rikollisesta menneisyydestään, mutta ei piitannut siitä. Tarinan Olavi Runolinna (Robert Kock) tokaisi, että rikollinen menneisyys on tässä liikkeessä vain meriittiä.

Näin historia toistaa itseään myös teatterissa.

Mäntsälän kapina tehtiin tässä tarinassa ”läpällä ja juovuksissa”. Pennasen näytelmässä Kosolan ja Lapuan liikkeen todellisen johtajan K. M. Walleniuksen kerrotiin olleen kapinan aikana koko ajan ympäripäissään.

Kosola ja Wallenius joutuvat kapinan jälkeen vankilaan ja Craucher alkoi näytelmässä haaveilla liikkeen johtajuudesta. Hän halusi perustaa juoppojen kansanliikkeen raunioille oikean fasistisen puolueen.

Craucherin salongissa tarjoiltiin kieltolain aikana avokätisesti alkoholia, joten ei ihme, että sinne löysivät tiensä myös toimittajat. Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajalle Craucher vuoti omalla nimellään tietojaan Lapuan liikkeen suunnitelmista.

Runolinna epäili, että Craucher oli Neuvostoliiton liikkeeseen ujuttama vakooja ja syytti häntä petoksesta. Draaman kaaren päässä sankaritartamme odotti traaginen loppuhuipentuma. Supisuomalaisen kurtisaanin juonittelu päättyi laukaukseen.

Minna Chaucher elää yhä aikalaistensa kirjojen hahmona. Hänen kaltaisensa hahmo löytyy Joel Lehtosen romaanista Rakastunut rampa, Martti Merenmaan romaanista Nousuvesi ja Mika Waltarin romaanista Suuri illusioni.  Uudella vuosituhannella hänen tarinaansa on palattu Reetta Laitisen sarjakuva-albumissa Kirjailija ja madamme, Kjell Westön romaanissa Kangastus 38 ja Enni Mustosen romaanissa Ruokarouvan tytär.

Pennasen Minna Craucher on toinen tämän supisuomalaisen kurtisaanin elämäntarinaan perustuva näytelmä. Vuonna 1993 julkaistiin Tauno Yliruusin kirjoittama näytelmä Seikkailijatar – Minna Craucher. En löytänyt tietoja Yliruusin näytelmän esityshistoriasta. Myös näytelmä puuttuu joistakin Yliruusin teosluetteloista.

Kirjailija Joonas Konstig kuvaa blogissaan Yliruusia Espoon kansainvälisimmäksi kirjailijaksi. Yliruusi kuoli vuonna 1994.

Suomen teatterin taistolaisvuosina 70-luvulla Yliruusin näytelmiä ei tiettävästi esitetty lainkaan ja boikotti jatkui ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Yliruusin heti Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 kirjoittama ja miehitykseen liittyvä näytelmä Makuuhuoneet esitettiin Suomessa vasta vuonna 1990 ja tuolloin sen esitti Kansalllisteatterin Tarton Vanemuine-teatteri.

Minna Craucher

Espoon & Teatterin kantaesitys Revontulihallissa 18.9.2024

Käsikirjoitus Aino Pennanen
Säveltäjä, musiikin harjoitus ja kapellimestari Eeva Kontu
Ohjaus Riikka Oksanen
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Lavastaja Tinja Salmi
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Tony Sikström
Esiintyjät Laura Hänninen, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm, Robert Kock, Miiko Toiviainen  

Saatanallisia säkeitä Suomen taloushistoriasta

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus. Kuva Ari Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.

Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.

Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.

Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.

Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.

Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.

Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.

Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.

Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.

Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.

Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.

Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.

Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.

Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.

Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.

Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?

Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.

Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.

Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.

Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.

Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.

Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.

Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.

Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.

Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.

Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.

Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.

Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.

Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.

Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.

Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.

Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.

Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.

Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.