Avainsana: Timo Ruuskanen

Timo Ruuskasen monologinäytelmän antama kuva suomalaisesta sankarista oli informatiivinen ja kiltti Red Nose Companyn tapaan – Tapio Rautavaaran elämän käänteet kuvattiin myönteisen kautta

Kuin kaksi marjaa. Näyttelijä Timo Ruuskanen omaa täsmälleen samanlaiset fyysiset raamit kuin laulelmien tulkinnan mestari ja edesmennyt suomalainen urheilusankari Tapio Rautavaara. Ruuskasen monologi alkoi näiden miehisen habituksen yhteneväisyyksien toteamisella. Kuva © Mitro Härkönen.

Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.

”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.

Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.

Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.

Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.

Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.

Fyysinen esittäminen korostuu Ruuskasen leipälajissa klovneriassa.

Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.

Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.

Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.

Ruuskanen käyttää taiturimaisesti kehon kieltä. Liioitteleva mimiikka on ominaista klovnerialle. Rautavaarassa Ruuskanen näytteli ilman tuttua punaista nenää ja klovnin maskeerausta. Kuvan ilme kertoo, miten vaikuttavasti hän esittää ilmeillään tunnetiloja myös ilman klovnin naamiota. Kuva © Mitro Härkönen

Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.

Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.

Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.

Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina

Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.

Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.

Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.

Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.

Rautavaara

Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen

Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023

Red Nose Company tekee loistavaa lastenteatteria – Frankenstein oli hykerryttävän hauska ja taitavasti toteutettu esitys commedia dell’arte perinteen hengessä

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut populaarikulttuurin tekijöille todellinen ideoiden aarrearkku. Timo Ruuskanen esiintyi Frankenstein hirviön roolissa perinteisessä klovnin asussa kasvomaskeineen ja punaisine nenineen. Kaulan metallitapit ilmestyivät hirviön kaulaan James Whalen vuonna 1931 ohjaamassa elokuvassa Frankenstein. Tuukka Vasaman ”hullun tiedemiehen” habituksen populaarikulttuuri on napannut itseltään Albert Einsteinilta tämän vanhuudenpäiviltä. Einstein oli hahmona tai oikeammin herrat Eins ja Tein olivat mukana näytelmässä. Atomipommi ei ollut keksintönä lainkaan hyvä juttu. Kuva Cata Portin/Red Nose Company

Red Nose Companyn Frankenstein oli hykerryttävän hauskaa, elämäniloista ja taitavasti toteutettua teatteria. Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen toden totta osasivat ottaa yleisönsä.

Frankenstein on lastenteatteria, jonka ikäsuositus on haarukassa 6-100 -vuotiaille. Ikäsuositusten leveälle haarukalle löytyi myös katetta. Esityksen näyttämölle luomat tunnetilat puhuttelivat taatusti kaiken ikäisiä elämänmyönteisellä optimismillaan. Vaikka ikä ei ole vain pelkkä numero, ei niin sanottuun puolalaiseen optimismiin ole syytä vajota.

Englantilaisen Mary Shelleyn vuonna 1816 ilmestynyttä romaania Frankenstein on meistä useimpien mielikuvissa dystopia. Tässä varhaisessa tieteiskirjallisuuden klassikossa kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein onnistuu luomaan hirviön, joka lopulta riistäytyy hänen kontrollistaan.

Vasaman ja Ruuskasen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä romaanin pessimismi käännetään optimismiksi. Kaksikon Frankenstein oli painavaa puhetta tieteen ja ennen kaikkia koulutuksen merkityksestä ja tärkeydestä – toki niin ilkikurisilla mausteilla höystettynä, ettei paatokselle jäänyt sijaa.

Ainakin minua tämä asenne puhutteli. Tällaista lastenteatterin pitää olla, lasten ehdoilla toteutettua älykästä ja viisasta tekemistä maailmassa, jossa viisauden sijasta kaikenlaiset salaliittoteoriat ja inhimillinen typeryys leviävät nykyään kuin ruttotauti ikään.

Esityksessä oli korostetusti mukana Shelleyn tarinan positiivinen ulottuvuus. Frankensteinin luoma hirviö oppi hämmästyttävällä tavalla uusia asioita. Vasaman ja Ruuskasen Heppu normaali rinnastui aikuisen katsojan mielessä tekoälyyn. Tarinasta on kuorittu pois myös lähes kokonaan väkivalta. Hirviö ei surmaa ketään. Aggression korkeinta astetta edusti Vasaman läppäys elektronisella kärpäslätkällä Ruuskasen sormenpäähän.

Teatteri on läsnäolon taidetta. Kysymys on vuorovaikutuksesta. Vasama ja Ruuskanen integroivat meidät esityksen katsojat hyvin taitavasti osaksi esitystä. Ei aikaakaan, kun me olimme mukana seuraavan tempun lähtölaskennassa ja vieläpä saksan kielellä: ein, zwai, drai…

Aikuinen katsoja saattoi siten seurata esitystä myös ryhmädynamiikan oppituntina. Esityksen ensimmäisissä kohtauksissa meitä valmisteltiin esityksen dramaattiseen huipennukseen, näytelmän Steinin (Ruuskanen) altistamiseen voimakkaille sähköiskuille suuressa henkiinherättämiskoneessa.

Meille tehtiin monin tavoin selväksi, miten vaarallinen tämä koe on. Silti suurin osa meistä vastasi suosionosoitusten kera myöntävästi, kun näytelmän Frank (Vasama) kysyi, laitetaanko Stein tähän koneeseen.

Esimerkiksi Kristian Smeds käytti samantapaista temppua takavuosina näytelmässään Karamazovin veljekset. Tuolloin yleisöä pyydettiin kivittämään paperitolloilla syntiin langennutta roolihenkilöä. Muista, miten innokkaasti me katsojat osallistuimme tuolloin tähän symboliseen kivitykseen.

Esityksen tematiikka oli selkeää. Tieto ei ole hyvää tai pahaa. Hyviä tai pahoja ovat meidän ajatuksemme, uskomusemme ja tunteemme silloin, kun ne muuttuvat teoiksi. Esityksen lopussa Vasama pyysi meitä katsojia nostamaan ylös hirviökätemme ja muistutti meitä siitä, että me kaikki olemme hirviöitä.

Tämä oli tietysti muistuttamattakin selvää ainakin kaikille niille, jotka ovat työnsä vuoksi tai lasten vanhempina joutuneet selvittämään kiusaamistapauksia. Lapset voivat olla toisiaan kohtaan suorastaan sydämettömän julmia, oikeita pikkuhirviöitä nämä kullanmurut.

Red Nose Company perustivat vuonna 2005 klovneriasta innostuneet Teatterikorkeakoulun opiskelijat. Vuoteen 2015 Suomen ensimmäinen klovneriaan erikoistunut ammattiteatteri toimi nimellä RedNoseClub.

Naamioteatteri on ehkä maailman vanhin teatterin traditio. Naamio tai klovnin voimakas maskeeraus kätkevät näyttelijän oman persoonallisuuden hänen esittämänsä roolihenkilön taakse. Sen vuoksi naamioteatteri ja klovneria ovat olleet epäilemättä myös ensimmäinen poliittisen teatterin muoto. Karnevalistisessa perinteessä naamioiden takaa on ollut lupa kritisoida kirkkoa ja muita vallanpitäjiä. Narrien tehtävänä oli kertoa yksinvaltiaiden ja kirkkoruhtinaiden hoveissa hovietiketin taakse piilotettu totuus.

Suomalaisen teatterin juuret ovat työväentaloilla ja nuorisoseuroissa. Teatterin tekemistä on ohjannut voimakkaasti kirjallinen perinne. Commedia dell’arte ei ole meillä saanut kovin suurta jalansijaa. Tätä ilmiötä lienee lupa tulkita myös niin, että Suomi on ollut jo pitkään kohtuullisen tasa-arvoinen maa jopa eurooppalaisella mittapuulla.

Red Nose Company on toiminut meillä tienraivaajana. Ryhmän produktiot ovat olleet arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Itse olen nähnyt Frankensteinin ohella Hanna Sepän ja Minna Puolannon näytelmän Révolution, joka teki totisesti vaikutuksen.

Klovneria on todellinen taitolaji. Commedia dell’arte tarkoittaa vapaasti suomennettuna ammattilaisten esittämää näytelmää. Silti teatterin harrastajienkin kannattaisi kiinnostua lajityypistä jo sen suuren ilmaisuvoiman takia. Ymmärtääkseni klovneriaan on nykyisin tarjolla myös koulutusta.

Frankenstein

Red Nouse Companyn esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 1.8.2022

Käsikirjoitus, ohjaus ja musiikin sovitus Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Valo ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen

Puvustus Paula Koivunen

Tuotanto Red Nose Company/ Niina Bergius, Maija Kühn, Inka Virtanen

Graafinen suunnittelu Tero Ahonen

Esityskuvat Cata Portin

Näyttämöllä Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Gunilla Hemming ja kaupunginteatteri haastavat katsojan ajattelemaan

Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin näytelmä Verkossa on pätevää journalistista työtä. Hemming on valinnut oman tiukan näkökulman maailmaa ravistelleeseen tietovuotoon ja ottanut perusteellisesti selvää tapahtumiin ja henkilöihin liittyvistä faktoista.

Hyvässä journalismissa lyödään kuivat faktat pöytään. Johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tämä pätee myös tällä kertaa Hemmingin näytelmään. Kriittinen mieli ottaa vastaa, seuloo, erittelee, hyväksyy tai hylkää.

Ohjaaja Milko Lehto on ymmärrettäväsi vaikeuksissa tällaisen tekstin kanssa. Hemmingin näytelmä ei ole amerikkalaisten rakastamaa tarinajournalismia, vaan tiukkaa asiaa. Siihen on teatterissa vaikea eläytyä. Teos haastaa katsojan ajattelemaan ja se on tunnetusti vaativaa puuhaa.

Esityksen vaativuus tekee Helsingin kaupunginteatterin Verkossa näytelmästä myös tavattoman kiinnostavan. Alkuhämmingin jälkeen nautin itse jokaisesta hetkestä.

Näytelmän alussa tunnerekisteri heilahti häpeän puolelle, myönnetään. Se ei ollut myötähäpeää tekijöiden puolesta, vaan häpesin sitä, miten kevein tiedollisin eväin olen itse tässä asiassa liikkeellä.

Käsiohjelmassa Hemming näyttää ammattikunnalle, jota myös tämän kirjoittaja edustaa, keskisormea ja ihan oikeutetusti. Internet on mullistanut perinteisten medioiden talouden ja vienyt mainostajien ja tilaajien lisäksi mennessään myös ison siivun ammattikunnan itseluottamuksesta.

Perinteisten helmasyntien lisäksi kuvaan on astunut nyt usein myös pelkuruus. Parempi laiha palkkashekki pivossa kuin kymmen lihavaa skuuppia oksalla.

Wikileaksin perustaja, australialainen Julian Assange (Niko Saarela)on meille kaikille ainakin jollakin tavalla tuttu. Mitään myyttistä sankaria, läppäri ojossa lohikäärmeen kimppuun karauttavaa Pyhää Yrjänää Assangesta ei kuitenkaan vielä pysty leipomaan. Tapaus on siihen liian tuore, itse asiassa ihan kesken vielä.

Hemming kertoo näytelmässään dramaattisista asioista. Kokonaisuus taipuu kuitenkin vaivoin draamaksi luonteensa takia. Eikä Verkossa ole myöskään valmis trilleri. Pahuuden voimat jäävät siinä vielä kasvottomiksi, ellei sellaisiksi miellä ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja noin yleensä ja kahden nuoren naisten raiskaussyytteitä tutkivaa naiskonstaapelia erikseen.

Yhdysvaltojen edellisestä ulkoministeristä Hillary Clintonista ei pysty millään leipomaan mitään Ilmestyskirjan ratsastajaa.

Assagne on edelleen eräänlaisessa kotiarestissa turvapaikassaan Ecuadorin Lontoo suurlähetystössä. Oikeus on antanut luvan luovuttaa Assange Ruotsiin, jossa häntä epäillään kahdesta raiskauksesta. Asian varsin perusteellinen käsittely näytelmässä antaa katsojalle ainakin hyvän kuvan siitä, mistä jupakassa on oikeasti kysymys.

Samalla tulee kerrottua, mitkä ovat voimasuhteet, kun tavallinen ihminen joutuu verkon riepoteltavaksi. Hirviö syö sekä prinsessan että puoli valtakuntaa.

Näytelmän alussa ja lopussa näytetään sotamies Bradley Manningin (Saska Pulkkinen) Irakin sodasta vuotamaan aineistoon kuuluvaa videota, jossa amerikkalaiset ampuvat Apace-taisteluhelikopterista konekiväärillä Bagdadissa kadulla liikkuvia siviilejä.

Hemming suhtautuu lähteisiinsä kriittisesti ja tarjoaa myös näytelmän katsojalle koukkuja, joihin tarttua. Näytelmän Assange kertoo tiedot vuotaneelle Manningille, että kyseinen video laitetaan jakeluun, kunhan sitä ensin on lyhennetty ja kuvan laatua parannettu.

Murha on murha. Yli sadan tuhannen siviilin tappaminen on sen sijaan oheisvahinko, kun politiikkaan tehdään toisin keinoin. Valtiomiesten ja -tekojen sarjaan siirrytään, kun uhriluku nousee miljooniin.

Hemmingin terävin kritiikki osuu tähän mittakaavaongelmaa. Tunnetasolla me olemme yhä Afrikan savannilla eläviä metsästäjä-keräilijöitä, joille merkityksellisiä lukusanoja on vain neljä: yksi, kaksi, kolme ja monta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveista meillä on usein paljon hatarampi käsitys. Varmasti ainakin Pentagonissa aivan muut tyypit kuin minunlaiseni kyökkipsykologit hakevat vastausta kysymykseen, miksi juuri Manning teki mitä teki. Hänen vuotamiinsa tiedostoihin oli pääsy noin sadallatuhannella muullakin ihmisellä.

Verkossa näytelmän poikkeusyksilö vastaan järjestelmä asetelmassa Assangen tai Hemmingin psykologisointi ei ole se pointti, vaan Hemming nostaa näytelmän asiakeskiöön sen, miten systeemi pyrkii mitätöimään Assangen ja kumppaneiden uskottavuuden, mitätöimällä heidän motiivinsa.

Hulluksi leimaaminen oli tehokas keino vaientaa toisinajattelijat edesmenneessä Neuvostoliitossa, mutta konsti näyttää toimivan hyvin myös länsimaisessa demokratiassa.

Yksilötasolla esiin nousee kysymys hakkeroinnin etiikasta. Käsiohjelman mukaan Assange on ohjelmoijana huippujätkä. Hän on 90-luvulla kirjoittanut muun muassa vapaan lähdekoodin porttiskannerin. Tällaiset porttiskannerit ovat nykyään verkossa rikoksia tehtaileville veijareille yhtä tärkeitä työkaluja kuin sorkkarauta ja dynamiitti vanhan liiton kassakaappimiehille.

Voiko ihminen asettua lain yläpuolelle, jos hän katsoo, että lain rikkomiseen on riittävän painava syy?

Näytelmän käsiohjelma on pieni tietopaketti aiheesta. Se kannatta ilman muuta ostaa. Käsiohjelmaan on otettu myös luku, joka kertoo Edward Snowdenin paljastuksista, jotka ovat tulleet julki vasta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Yhdysvaltojen NSA harjoittaa maailmanlaajuista verkkovakoilua. Snowdenin paljastusten valossa voi jopa epäillä, ettei Wikileaksin ympärille ryhmittynyt hakkeriyhteisö pysty pitämään Assangen lupausta Wikileaksille tietoja luovuttaneiden tietovuotajien anonymiteetistä.

Vasta 22-vuotias Manning maksaa jo nyt kovan hinnan kansalaisrohkeudestaan. Sotilastuomioistuin on tuominnut hänet Yhdysvalloissa 35 vuodeksi vankilaan. Manning joutuu istumaan tuomiostaan vähintään kolmasosan eli yhtä kauan kuin Suomessa murhasta elinkautiseen tuomitut keskimäärin.