Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.
”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.
Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.
Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.
Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.
Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.
Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.
Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.
Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.
Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.
Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.
Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.
Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina
Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.
Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.
Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.
Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.
Rautavaara
Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024
Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila Valosuunnittelu: Jukka Kuronen Äänisuunnittelu: Kari Paukola Tarpeisto: Karita Fallström-Autio Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen
Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023
Teatteri Avoimien Ovien La Strada on koskettavan kaunis taideteos. Näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on tavoittanut työryhmineen jotakin oleellista Federico Fellinin maailmankuulun elokuvan maailmasta. Omat mielikuvat tuosta taianomaisesta road moviesta heräsivät teatterin katsomossa henkiin värikkäänä kollaasina. Kaikki teatterin taiteelliset osaamisalueet sulautuivat näytelmän ensi-illassa puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Avoimien Ovien pienessä salissa pääsi lähelle näyttelijöitä ja sai nauttia näyttelijäntyön hienoista nyansseista. Gelsominan rooli teki Fellinin vaimosta Guilietta Masinasta maailmantähden. Teatteri on läsnäolon taidetta ja Ella Pyhältö näytti meille, miten ilmaisuvoimainen esittämisen tapa klovneria voi olla taiturin tekemänä. Näin Kirjavaisen sovituksessa Gelsominan rooli tarinassa vain korostui.
Tarinan Gelsomina on tyttö, jonka mielen kehitys on jäänyt lapsen tasolle. Jo Fellini kuvasi tällaisen lapsiaikuisen näennäisesti vähäilmeistä mutta sisäisesti rikasta maailmaa satuttavasti. Ei siis ole sattuma, että Tampereella toimiva kehitysvammaiset teatteri on ottanut itselleen nimen La Strada.
Ilkka Heiskanen ei ole olemukseltaan Anthony Quinnin kaltainen lihaskimppu. Eikä se haitannut. Heiskanen loihti Zampanon hahmoon syvältä kouraisevaa traagisuutta. Näytelmän Zampano oli paitsi härski ja julma hyväksikäyttäjä myös mies, joka halusi ansaita toimeentulonsa, koska se oli hänen oikeutensa.
Tarinan tragikoomisen muskelimiehen hahmon ei periaatteessa pitäisi herättää mitään myötätuntoa. Läsnäoloon ja välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa roolihahmon pahuus ei pelkisty yksiulotteiseksi hirviöksi, vaan pahnantekijä on edelleen ihminen. Tarinassa Zampano itkee meren rannalla saatuaan kuulla Gelsominan kuolemasta. Heiskasen hieno tulkinta teki tarinan traagisesta päätöksestä hyvin uskottavan.
Kirjavaisen todellinen löytö on Roman Tinovskyi-Hibalov tarinan Il Matton roolissa. Ukrainalaistaustainen Tino työskentelee muun muassa opettajana Helsingin tanssiopistossa ja hänen breikkauksensa, upea katutanssi toi esitykseen dynaamisuutta. Varmasti jokainen meistä katsojista myös rekisteröi sen, miten voimakas ja valloittava lavakarisma miehellä on. Tinon roolihahmossa henkilöity Fellinin tarinan positiivinen lähestymiskulma. Kaikella on tarkoituksensa ja taiteen yhteisöllistä luonnetta kuvaavan toteamuksen: ”Gelsomina! Me olemme perhe.”
Kolme erilaista roolihahmoa, kolme näkökulmaa taiteeseen ja taiteen tekijöihin. La Stradaa ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista elokuvista, kuten Amerikan elokuvainstituutti elokuvaa luonnehtii.
No ehkä neljännen näkökulman taiteeseen ja sen tekijöihin toi roolihahmo La Suorina, nunna, jonka luostari muutti kahden vuoden välein uuteen paikkaan, jotta luostarin asukkaat eivät liikaa kiintyisi ja kotiutuisi maallisiin asioihin.
Nino Rotin La Stradaa varten säveltämä musiikki on saavuttanut klassikon aseman. Avoimien Ovien esityksessä Satu Lankinen osoitti, että myös haitari sopii hyvin instrumentiksi sen esittämisessä siinä missä trumpettikin. Lankisen soittamat katkelmat sopivat näytelmän kokonaisuuteen ja toivat siihen lisää elämänmakua. Lankinen myös näytteli tarina sivuroolit sirkustirehtööristä nunnaan.
La Stradan ylös pano oli sanalla sanottuna upea. Näytelmän visuaalisuuden keskiössä olivat esityksen projisoinnit suunnitelleen Joona Petterssonin videot, jotka heijastettiin näyttämön koko takaosan peittäneelle kankaalle. Petterssonin projisoinnit ja Pyhältön mimiikka kuvasivat yhdessä Gelsominan sisäistä haavemaailmaa todella koskettavalla tavalla. Videot myös loivat tietarinalle oleellisen illuusion liikkeestä ja kiinnittivät kuvien avulla Fellinin elokuvan surrealismin siihen fyysiseen maailmaan, jossa tarinan ryysyköyhälistöä edustaneet roolihenkilöt elivät.
Palava kaatopaikka, tämän maailman rutiköyhien ainoa pysyvä asuinsija, oli Petterssonin kuvastossa voimakas symboli.
Hienoa esteettistä kokonaisuutta täydensivät Juha Tuiskun ja Lankisen äänisuunnittelu ja Jere Kolehmaisen valosuunnittelu.
Avoimien Ovien verkkosivulla La Strada on lämminhenkinen tarina kiertävistä sirkuslaisista. Toteutus puoltaa teoksen kauneuden kautta tällaista luonnehdintaa.
Reaalimaailman tasolla Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon kirjoittama käsikirjoitus on raaka tarina. Zampano on väkivaltainen hyväksikäyttäjä. Kun hänen edellisen avustajansa Rosan kohdalla kiertävän elämäntavan riskit ovat toteutuneet ja tyttö on kuollut joko tapaturmaisesti, päihteisiin tai tautiin, Zampano ostaa Rosan äidiltä Rosan nuoremman sisaren Gelsominan uudeksi apulaisekseen.
Kognitiivisesti heikkolahjainen Gelsomina joutuu Zampanon hoivissa asemaan, jossa ei ole kysymys työsuhteesta tai edes oppisopimuksesta, vaan pikemminkin orjuudesta. Suhteeseen liittyvän seksuaalisen hyväksikäytön Fellini ja myös Kirjavainen jättävät onneksi katsojan arvailujen varaan. Gelsomina menee naimisiin vastentahtoisesti Zampanon kanssa, kun heidän suhteensa on estänyt häntä liittymästä yhteisön turvaa tarjoavaan sirkukseen ja Zampano on tappelussa surmannut Gelsominalle henkistä tukea antaneen La Matton. Lopulta Tukholman syndroomasta kärsinyt Gelsomina kuolee yksinäisyydessä vakavan PTSD-häiriön aiheuttamaan psyykkiseen stressiin.
No tietenkin 1950-luvun sodasta toipuva Italia oli eri maailma kuin jossa me elämme nyt. Vanhoista elokuva-arvosteluista näkee, ettei kukaan tuolloin edes meillä Suomessa kiinnittänyt huomiota elokuvan väkivaltasisuuteen. Lasten ja naisten lyömistä ja pakottamista väkivallan avulla pidettiin kai arjen itsestään selvyytenä.
Eikä Fellinin ja kumppaneiden tarinaa näin pidä lukea. La Strada merkitsi Fellinin lopullista irtisanoutumista neorealismista, jos hän koskaan oikeastaan oli edes ollut tämän tyylilajin tekijä. Fellini ei halunnut kuvata elämän raadollisuutta, vaan hän etsi inhimillistä kauneutta. Jo Fellinin esikoisohjaus, hänen yhdessä Albertto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot kertoi kiertävistä varieteetaiteilijoista.
Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.
Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.
Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.
Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.
Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.
Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.
Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.
Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.
Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.
Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.
Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.
Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.
Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.
Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.
Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.
Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.
En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.
Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.
Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.
Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.
Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.
Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.
”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.
Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.
Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.
