Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William Shakespearen Rikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu Nenosen Kohina kävi yhden miehen musikaalista.
Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.
Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.
Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)
Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.
Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.
Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.
Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.
Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.
Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.
Näin me koputtelemme taivaan porttiin.
Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.
Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.
Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.
Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.
Kohina
Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024
Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen
Bernardon ääni: Markku Haussila
Valaisu: Heikki Paasonen
Kaiuttimet: Tatu Nenonen
Mattion avaimet: Marja Salo
Esityksen sitaatit
ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door
Leslie Barber – Plymouth Chorale
Michel Chion – Dies Irea
Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa
Nik Kersaw -The Riddle
Mia Martini – Minuetto
Rexi – Puhtaat purjeet
William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)
