Äitejä ja tyttäriä, sisaria ja sinkkunaisia

Johanna Thydell I TAKET LYSER STJÄRNORNA I rollerna: Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki Regi och dramatisering: Milja Sarkola  Scenografi: Kaisa Rasila Dräkter: Monika Hartl  Ljus: Heikki Paasonen Premiär 27.9.2012 på Lilla Teatern På bilden: Marika Parkkomäki och Iida Kuningas Photo © Stefan Bremer
Iida Kuningas (oik.) näyttelee Kattona tähtitaivaan 13-vuotiasta Jennaa ja Marika Parkkomäki (vas.) hänen syöpään kuolevaa äitiään. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.

Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.

Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?

Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.

Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.

Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa  olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.

Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.

Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.

Helene,+lehdistökuva3_Photo+by+Jussi+Leinonen
Helene on monologinäytelmä, jossa Helene Schjerfbeckiä näyttelee Helka Periaho. Kuva Jussi Leinonen

Äitiin sidottu lahjakas tytär

Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.

Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.

Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.

Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.

En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.

Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.

harmony
Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo laulavat Harmony Sistersien tunnetuimpia hittejä näytelmässä. Taustalla esityksen kapellimestari Marko Puro. Kuva Aki Loponen/Riihimäen Teatteri

Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.

Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.

En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.

Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.

Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.

Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.

Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.

koncert_zyczen_proba_fot_schubert12_Photo by Klaudyna Schubert
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on yhä ajankohtainen. Kuvassa tämän sanattoman monologin näyttelijä Danuta Stenka. Kuva Klaudyna Schubert

Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.

Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.

Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.

Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.

Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia.  Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.

Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.

Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.

Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.

 

Saako sen sanoa ääneen, että oma äiti on seinähullu hirviö?

Traumaruumis_7
Seidi Haarla näyttelee monologinäytelmässä Traumaruumis äitiään, isäänsä Teuri Haarlaa sekä itseään. Kuva Heiki Heinonen/TaiK

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio Traumaruumis on toimittajan kannalta ammattieettisesti vaikea pala. Voiko tunnistettavan henkilön mielisairaudesta kertoa julkisuudessa, vaikka kyseinen henkilö on vielä erikseen ilmaissut, ettei hän sitä halua?

Lain ja journalistien omien eettisten ohjeiden antama vastaus tähän kysymykseen on varsin yksiselitteinen, ei saa, ellei tällä tiedolla ole huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä.

Näyttelijä Seidi Haarlan ja ohjaaja Ruusu Haarlan Traumaruumis kertoo heidän äitinsä mielisairaudesta ja sen aiheuttamasta perhetragediasta.

Traumaruumis voidaan kai määritellä dokumenttiteatteriksi. Se ei ole kuitenkaan dokumentti äidin mielisairaudesta, vaan esitys kertoo siitä, miten sisarukset muistavat traumaattisen lapsuutensa tapahtumia aikuistuttuaan. Traumaruumis on tämän eheytymisprosessin kuvaus.

Ruusu Haarlan ohjaamassa ja sisarusten yhdessä kirjoittamassa näytelmässä Seidi Haarla esittää pitkissä monologeissa vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä, ympäristötaiteilija Teuri Haarlaa ja itseään. Osa tekstistä perustuu Seidin ja Ruusun äitinsä ja isänsä kanssa produktion aikana käymiin keskusteluihin, osa sisarusten omiin lapsuudenmuistoihin.

Osa kohtauksista on toteutettu videon avulla. Mukana on myös yksi sisaruksista alle kouluikäisinä kuvattu video, jossa tytöt leikkivän sijaiskodissa. Seidi osoitti kuvasta kolmipyörällä tarmokkaasti polkevaa tyttöä ja kertoi, että hänellä ei ole mitään muistoja tuosta lapsesta, vaikka hän tietää, että hän on itse tuo videolla esiintyvä tyttö kuusivuotiaana.

Näin meidän muistimme toimii. Meidän elämänhistoriamme, siis oman minuuden kokemisen ja puhtaan fiktion välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Me voimme yrittää dokumentoida omaa elämäämme valokuvien, videoiden, päiväkirjamerkintöjen, koulutodistusten ja muiden virallisten asiakirjojen avulla, mutta muistot näihin todellisiin tapahtumiin liittyvistä motiiveista ja tunteista meidän pitää keksiä yhä uudelle.

Meidän muistimme ja siten myös muistomme on elävä orgaaninen prosessi. Se on jatkuvassa muutoksen tilassa. Me keksimme oman minuutemme rakennusaineet yhä uudelleen ja järjissään eli täysjärkisten kirjoissa meidät pitää vain jatkuva vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

On helppo ymmärtää, miten traumatisoivaa lapsen kannalta on se, jos tämä tässä elämänvaiheessa ylivoimaisesti merkittävin toinen ihminen ei ole järjissään.

Esityksen toinen kulminaatio piste oli kohtauksessa, jossa Seidi kertoi omasta sairastumisestaan, sairaalahoitoa vaatineesta psyykkisestä romahduksesta.

Tästä nollapisteestä alkoi ehkä myös Seidin ja hänen sisarensa psyykkinen eheytyminen lapsuuden traumoista. Tämä prosessi on ilmiselvästi vielä myös pahasti kesken.  Esitys päättyi kohtaukseen, jossa sisarukset yhdessä vakuuttivat fläppitaululle kirjoitetussa tekstissä, ettei minkäänlainen sovinto äidin kanssa voi koskaan tulla kysymykseen.

Itse olin esityksen aikana ja olen vielä nytkin hämmentynyt siitä, miten vahvan torjunnan se minussa herätti. Oma kykyni samaistua ja tuntea empatiaa tuntui valuneen Teatteri Telakan katsomosta ainakin pari kerrosta alemmaksi, Tampereen teatterikesän esityksessä

Haarlat ovat tehneet esityksen hyvin henkilökohtaisesta, arkaluonteisesta ja hyvin kipeästä aiheesta. Myös se on päivänselvää, että merkittävämpään aiheeseen sisarukset eivät taiteilijoina olisi voineet tarttua. Meidän kaikkien isät ja äidit eivät ole olleet tai ole hulluja, alkoholisteja, narkomaaneja, tunnekylmiä uraohjuksia tai väkivaltaisia narsisteja. Epätäydellisiä he kaikki ja me kaikki olemme olleet ja olemme edelleen kaikki tyyni.

Aiheen merkittävyys antaa tietenkin yhden vastauksen kysymykseen, joka minun piti tehdä itselleni tämän jutun alussa. Jos oman tai itselle läheisen ihmisen hulluuden aiheuttamaa tuskaa ei saisi millään tavalla käsitellä julkisuudessa, merkittävää osaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista ei olisi koskaan kirjoitettu, maalaustaiteen mestariteoksia maalattu, eikä musiikkia sävelletty.

Jäin kuitenkin miettimään tekijöiden motiiveja. Mikseivät he käyttäneet enemmän hyväkseen niitä keinoja, joita heillä on taiteilijoina? Miksi minut katsojana jätettiin täysin sivullisena, sillä siltä minusta koko ajan tuntui, tirkistelijän asemaan?

 

 

 

 

 

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

 

Eli Ingvarsson, Logi Tulinius, Mathias Olsson ja Moa Silén. Kuva Micke Sandström/Uppsala Stadsteatern
Eli Ingvarsson, Logi Tulinius, Mathias Olsson ja Moa Silén. Kuva Micke Sandström/Uppsala Stadsteatern

Miksi meidän on niin vaikea muuttaa elämäntapaamme? Mikä tekee meistä asuntolainan lyhennysten ja pakollisten iltapäiväkännien orjia?

Vaikka taloudellinen ja teollinen kehitys ovat lisänneet meidän mahdollisuuksiamme valita, ihmisluonto ei ole vuosisadassa muuttunut miksikään. Siksi Anton Tšehovin Vanja-eno on yhtä ajankohtainen ja merkityksellinen teksti kuin vuonna 1900, jolloin näytelmä julkaistiin.

Suurin piirtein näin ohjaaja Yana Ross kirjoittaa Uppsalan kaupunginteatterin esityksen käsiohjelmassa. Kysymys on siis siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei? Ei siis ihme, että yhä uudet ohjaajapolvet ovat tarttuneet Tšehovin tekstiin.

Ortodoksisen uskonnon ja maaorjuuden henkisessä suossa rypeneen Venäjän koulutettua sivistyneistöä edustaneella Tšehovilla oli omat epäilynsä tämän vapaan tahdon suhteen.

Ross ja dramaturgi Marie Persson Hedenius ovat aktualisoineet tämän filosofisen peruskysymyksen näytelmässä liittämällä sen luonnonsuojeluteemoihin kovia faktoja ilmastomuutoksesta ja sen seurauksista. Faktat tuodaan näyttämölle lääkäri Astroville (Yngve Dahlberg) kirjoitetussa pitkässä monologissa.

Maailma on menossa päin helvettiä. Miksi me olemme kyvyttömiä tekemään itään tämän jo lähitulevaisuudessa uhkaavan katastrofin estämiseksi?

Rossin näkemys on synkkä. Tämä tehdään selväksi jo näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Esitys alkaa näyttelijöiden soittamalla Doors yhtyeen kappaleella The End.

Rossin versiossa näytelmän tapahtumat on sijoitettu täysihoitolaan ja mikä sen paremmin symbolisoisi ruotsalaista hyvinvointivaltiota.

Tarinan mehiläiskuningatar, talon kuhnureita hunajan tavoin puoleensa vetävä professori Serebrjakovin (Gustav Levin) vaimo Jelena (Moa Silén) odottaa lasta tässä tuhoutuvassa maailmassa.

Ihailemansa professorin takia mahdollisuutensa ja elämänsä hukkaan heittänyt Vanja ei ole Rossin dramaturgiassa myötätunnon, vaan pilkan kohde.

Lääkäri Astrov edusti luonnonsuojeluaatteineen vuonna 1900 hyvin modernia ajattelua. Vuonna 2015 hän on Greenpeacea sympatisoiva vegaani, tiedostava ja läksynsä perusteellisesti lukenut tahtoihminen.

Astrov on myös Rossin tulkinnan suurin dramaturginen ongelma. Miksi tämän hyvin älykkään ja tiedostavan ihmisen tahto on noin vain Jelena Serebrjakovin ”kukkarossa”? Inhimillisen elämän itsestäänselvyyksiä on usein vaikea selittää.

Talon palvelija Ilja Telegyn (Eli Ingvarsson) ja pensionaatin pitkäaikaisvieras, karski öljymies Norja öljykentiltä, Trugve (Logi Tulinius) ovat tässä tarinassa rakastavaisia. Vähäpukeinen kaksikko on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa. He lohduttavat ja tukevat tarinan päähenkilöitä sanoilla ja fyysisellä läsnäololla.

Kyky elää ja ajatella toisin on varmasti se viimeinen oljenkorsi, johon ihmiskunta voi tarttua. Toisaalta dramaturgisen ratkaisun tarkoitus jäi minulle arvoitukseksi. Ainakin sateenkaariliikkeessä toimivat ihmiset korostavat sitä, että me kaikki olemme samanlaisia.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa Ross korostaa, että Vanja-eno on ensisijaisesti näytelmän Sonjan tarina.

Rossin tulkinnassa rakkaudessaan pettynyt Sonja (Emelie Wallberg)  ei tartu tarinan lopussa työhön ja takaa elämän jatkuvuuden silloinkin, kun kaikki elämän kulissit ovat kaatuneet ympäriltä. Näytelmän Sonja tekee näytelmän lopussa itsemurhan.

Näytelmän ensimmäinen ja viimeinen kohtaus liittävät tarinan teemat yhteen. Viimeinen kohtaus, jossa Sonja vielä kerran yrittää murtaa rakastettuaan Astrovia ympäröivän tunteettomuuden muurin, oli upeasti toteutettu.

Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön tila otettiin haltuun Zane Pilstromin lavastuksella, jossa tila on jaettu läpinäkyvillä lasiseinillä. Samaa lavastuksellista keinoa Ross käytti jo muutama vuosi sitten ohjatessaan Kansallisteatteriin Eurydiken.

Eyrydike lumosi minut aikoinaan ehdoitta. Vanja-enossa esteettinen kokeminen vääntyi dramaturgian tematiikan pohdiskeluksi. Epätoivo ja toivottomuus ovat tunteita siinä missä rakkaus ja myötätuntokin. Teatteri on oikea paikka niiden tunnistamiseen ja tulkitsemiseen.

Toisaalta teatteri ei maailmaa pelasta. Voi jopa olla, että yksi vastaus näytelmän keskeiseen kysymykseen on juuri se, että meillä ihmisillä on ottaa maailma vastaan tunne edellä.

Luulen että Tšehov teki professori Serebrejekovin hahmossa pilaa oman aikansa auktoriteeteista. Myös Ross on säilyttänyt tämän hahmon muuttumattomana omassa tulkinnassaan. Professori on vaivojaan valittava vanha hölmö, joka luulee yhä liikoja omista mitättömistä saavutuksistaan yliopistourallaan.

Viime vuosina tämä hahmo on tullut yhä tutummaksi myös minulle, kun katson aamulla itseäni kylpyhuoneen peilistä. Silti tunsin oloni lievästi kiusaantuneeksi, kun ryhdyin osoittamaan muiden katsojien tavoin suosiotani esityksen päättyessä.