Avainsana: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Kevyen pinnan alta työntyi esiin suuria aiheita – Esitystalouden hirviöt hiipivät näyttämölle kuin varkain – Teatterikorkeakoulun nuorten näyttelijöiden otteita oli ilo seurata – Uuden sukupolven tekijät antoivat persoonallisuutensa näkyä

Oman elämänsä sivuhenkilöiksi perhetragedian keskellä ajautuneet äiti (Miriam Mekhene) ja veli (Sonja Arffman). Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kaunotar ja hirviöt käsitteli satuttavasti myös vieraantumisen teemoja. Kuva © Mitro Härkönen

Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.

Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.

Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana  unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.

Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.

Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.

Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.

Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.

Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.

Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.

Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.

Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.

 Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.

Perheen kadonnutta ja myöhemmin läheisestä lammesta kuolleena löytynyttä tytärtä näytteli Ina Nylender kuvassa keskellä. Hänen ympärillään Väinö Lehtinen, Pablo Ounaskari, Milla Palin, Heidi Finnberg, Mikael Karvia, Yosef Nousiainen, Elina Kanerva, Miriam Mekhane, ja Sonja Arffman. Kuva © Mitro Härkönen

Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.

Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.

Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.

Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.

Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.

Myös Suomessa on mainoskanavilla pyörinyt realitysarja Kadonneen jäljillä. Kaunotar ja hirviöt kertoi tällaisen sarjan italialaisesta versiota. Kuvassa Edessä Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Pablo Ounaskari. Takana Elina Kanerva, Milla Palin. Kuva © Mitro Härkönen

Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.

Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.

Kaunotar ja hirviöt

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025

Käsikirjoitus Sinna Virtanen

Ohjaus Linda Wallgren

Lavastus Sanna Levo

Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Valosuunnittelu Aku Lahti

Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis

 Sävellys Eero Kettunen

Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta

Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company

Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos

Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen.  Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä.  Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!  

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden luonnontuote on yhä kovaa kamaa – todellisuudelle pitää nauraa, kun emme muutakaan voi

Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri

”Maailma tuhoutuu kymmenen vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori siitä!”

Tämän päivän todellisuus ei varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.

Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.

Näytelmä ei ole reilussa kolmessa vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.

Samassa taloudessa asuvat isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.

Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.

Sukupuoliroolien ohella komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.

Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.

Esitys oli yhdistelmä raikasta hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi kasvuksi.

KOM-teatterin aulanäyttämö tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle yhdellä ulko-oven avauksella.

Kovaa paskaa

Uusintaesitys Komi+ -aulanäyttämöllä 9.11.2019

Käsikirjoitus Veikka Heinonen

Ohjaus Esa-Matti Smolander

Rooleissa Anssi Niemi, Aurora Manninen, Wenla Reimaluoto, Jukka Ruotsalainen