Avainsana: Suvi-Sisko Villanen

Naisenergiaa pukinkonttiin

Irti-Teatterin kalenteritytöt Suvi-Sisko Villanen, Sirkku Hätönen, Suvi Rautsiala, Riitta Vilkko, Kirsi Luostarinen ja Anne Suomalainen. Kuva Irti-Teatteri/Vuoksenniskan Nuorisoseura

Elokuvakäsikirjoituksen sovittaminen näytelmäksi ei ole mikään helppo homma.

Irti-teatterin esityksessä ohjaaja Jorma Piispasen vaikeudet saattoi havaita jo kelloa katsomalla. Kun Tim Firthin käsikirjoitukseen perustuva ja Nigel Colen ohjaamassa elokuvassa Calendar Girls aikuisten naisten nakukalenterin teko kaikkine vaiheineen kestää tunnin ja 48 minuuttia, Imatralla Kalenteritytöt saadaan väliaikoineen maaliin kadessa tunnissa ja noin 20 minuutissa.

Mutta minkä teet? Amerikkalaisten elokuvayhtiöiden elokuvien käsikirjoituksia ei noin vain lähdetä muokkaamaan tai lyhentämään teatterin tarpeisiin paremmin sopiviksi.

Aino Piirolan suomennos on erinomaista työtä. Silti osa esityksen hidastempoisuudesta menee tietenkin suomen kielen piikkiin. Suomen kielellä nasevia sutkautuksia, joita tässä naisenergiaa säteilevässä komediassa riittää, ei ilmeisesti pysty esittämään samalla rytmillä ja intensiteetillä kuin englanniksi.

Kohtausten ajoitukset eivät tahdo oikein mennä jengoilleen.

Mutta eivät kovanluokan ammattilaisetkaan ole selvinneet Kalenterityttöjen sudenkuopasta juuri sen paremmin kuin Irti-Teatterin taitavat teatterin harrastajat. Kalenteritytöt kantaesitettiin Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2011 ja myös siellä esitys nousi kunnolla siivilleen vasta ensimmäisen näytöksen lopussa, kun arvon leidit ja valokuvaaja alkoivat käytännössä toteuttaa näitä nakukuvauksia.

Kouvolan Sanomien kriitikko Tiia Aho osuu varmasti pilkkaan tästä kantaesityksestä tekemässään arviossa.

Näin kävi myös Irti-Teatterin esityksessä.

Julkinen riisuutuminen ei ole mikään läpihuutojuttu ainakaan teatterissa. Meille saunasuomalaisille alastomuus ei kuitenkaan ole sellainen vakavan neuroosin asteelle edennyt kauhistelun asia kuin näytelmän tarinan kypsään ikään ehtineille brittileideille, amerikkalaisista nyt puhumattakaan.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin. Englantilainen naistenkerho keräsi nakukalenterilla yli puoli miljoonaa puntaa paikalliselle sairaalle. Ryhmän naisten välisten suhteiden ja ryhmädynamiikan Firth kertoo BBC:n haastattelussa keksineensä ihan omasta päästään. Tosin näytelmän keskushenkilöiden Annien (Anne Suomalainen) ja Chrisin (Kirsi Luostarinen) esikuvat ovat olleet läheisiä ystäviä myös oikeassa elämässä.

Firth on ladannut elokuvakäsikirjoituksen lähes kaikki teemat, joita hyvän käsikirjoittajan työkalupakista löytyy. Heti näytelmän alussa estradille tupataan vanha mukava viikatemies viilaamaan komedian vaatima tunnetila kohdalleen. Annien aviomies (Jorma Kauppila) sairastuu leukemiaan ja kuolee. Kuoleman teeman lisäksi näytelmässä käsitellään kilpailua johtajuudesta, alistamisen teemaa ja ystävyyttä.

Juuri tämä viimeksi mainittu teema, naisten välinen ystävyys ja välittämisestä kumpuava inhimillinen hyvyys tekevät Irti-Teatterin Kalenteritytöistä hyvin koskettavan esityksen. Esityksessä oli jotakin hyvin aitoa.

Suomalainen on näytellyt vuosi ja myös ammattiteatterissa, iltanäyttelijänä Varkauden teatterissa, jos en nyt ihan väärin muista. Kokemus ja osaaminen näkyivät myös nyt Suomalaisen otteissa. Hänen esiintymisvarmuutensa on omaa luokkaansa.

Räiskyvä Chris on ryhmän dynamo ja vastinpari näytelmän Annielle. Luostarinen selviää tästä näytelmän ehkä vaativimmasta roolista oikein hyvin. Mihinkään bravuuriin ei näytelmän verkkainen rytmi anna mahdollisuuksia.

Toisen näytöksen avainasia, ryhmän jäsenten suhde nakukalenterin tiimoilta syntyneeseen valtavaan julkisuuteen, jää ehkä hieman vaisuksi, vaikka näytelmän pitäisi oikeastaan päästä itse asiaan vasta sen jälkeen, kun tissit on nähty ja kuvattu.

Irti-Teatterin Madaameissa loistanut Pirjo-Liisa Hiltula on jälleen hyvä naistenkerho autoritaarisuuteen taipuvaisena puheenjohtajana.

Lahden kantaesityksen jälkeen Kalenterityttöjä ovat esittäneet sekä ammattiteatterit Kuopiosta Saloon. Ammattiteattereissa Kalenteritytöt on tarjonnut keski-ikään ehtineille naisille upeita rooleja. Sen kauempaa sen suosion syitä ei tarvitse hakea. Se on ollut myös yleisömenestys.

Eikä teatterin harrastajien puolella ole turhaan kainosteltu tai siekailtu. Irti-Teatterin Kalenteritytöt on mennyt täysille katsomoille.

Tavaksi on tullut tehdä näytelmän näyttelijöiden voimin myös ihan oikea nakukalenteri ja myydä sitä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kotkalainen Karhulan Työväennäyttämö löysi omaa kalenteriaan varten myös oman kalenteritytön lähes jokaiselle vuoden kuukaudelle.

Ville-Pekka Lambergin naishuolet

Pullista ja kullista puhutaan Irti-teatterin Madaameissa samaan hengenvetoon. Kuvassa Raisa Kekakarainen ja Ville-Pekka Lamberg. Kuva Irti-teatteri

Irti-teatterin Madaamit näytelmän ehkä suurin yllätys on käsikirjoittajan etunimi Tuomas. Näin ilkeää satiiria naisista saavat nykyisin jo vakiintuneen käytännön mukaa kirjoittaa vain naiset.

Tuomas Parkkinen iskee pilkkakirveensä äitiyden myytteihin. Kylmää kyytiä saavat vanhojen madonna-huora asetelmien lisäksi myös populaarikulttuurin rakastamat freudilaiset myytit. Parkkinen on varmasti lukenut tarkkaan edellisen vuosikymmenen naistenlehdet näytelmää väsätessään.

Ja osuuhan se, kun pilkka on tuttu. Kauheisiin lähitaisteluihin antaa ehtymättömän määrän aiheita aikakausi- ja iltapäivälehtien kyökkipsykologia.

Ehkä Parkkiselle voi kuitenkin antaa jonkinlaisen synninpäästön siksi, että näytelmä on jo viisi vuotta vanha. Sukupuolirajan ylittäminen ilman voimassaolevaa viisumia on siten rikoksena jo vanhentunut.

Parkkinen ohjasi itse Madaamien kantaesityksen Tampereen Teatteriin vuonna 2008. Esityksestä tuli arvostelu– ja yleisömenestys.

Sen jälkeen näytelmään ovat tarttuneet innokkaasti monet harrastajateatterit. Tässä lienee vastaus myös kysymykseen, jota pohdin ennen Irti-teatterin esitystä. Miksi juuri Madaamit? Satiiria tyylikeinona käyttävä komedia on vaikea laji.

Sami Sivosen sovitus ja ohjaus on hyvin uskollinen alkuperäiselle käsikirjoitukselle. Tai siltä esitys minusta tuntui. Sivonen tuntee Irti-teatterin aikuistenryhmän kokeneet teatterin harrastajat ja tietää, ettei rimaa tarvitse varta vasten laskea. Rajat on tehty ylitettäviksi.

Kohtausten ajoitus on komediassa tietenkin kaiken A ja O. Ajoitus tuottaa aina pulmia teatterin harrastajille, mutta vaikeaa se on myös teatterin ammattilaisille. Nopearytmisessä dialogissa iskujen pitää napsahtaa paikalleen ikään kuin lihasmuistista. Ajatus ei ehdi tässä vauhdissa pysyä perässä.

Sivoselle ja hänen ryhmälleen voi antaa täydet kymmenen pistettä hyvästä yrityksestä. Näytelmän parissa ensimmäisessä kohtauksessa hurja vauhti aiheutti turhaa kireyttä esitykseen. Pian esitys kuitenkin mukautui sen esittäjien raameihin. Hyvin kirjoitetun satiirin hauskuus ei ole kiinni vain siitä, miten sanotaan. Irti-teatterin Madaamit oli juuri sillä oikealla, kirpeällä tavalla hauska.

Irti-teatterin aikuistenryhmässä on mukana mahtavia tyyppejä. Esimerkiksi näytelmän ainoan miesosan, Jaakon roolin näyttelevä Ville-Pekka Lamberg on todellinen löytö. Miehen esiintyminen näyttämöllä oli niin jouhevan luontevaa, ettei pieni takertelu vuorosanoissa haitannut yhtään.

Seksin esittäminen näyttämöllä ei ole mikään läpihuutojuttu, vaikka vaatteet, tai ainakin strategisesti niistä tärkeimmät pysyivät tiukasti yllä. Lamberg, Henna Laitinen ja Raisa Kekarainen selviävät näistäkin koitoksista kiitettävän luontevasti. Katsojan ei tarvinnut punastella myötähäpeästä.

Hikisiä hommia nämä rakkauden työt ovat toki näyteltyinäkin. Ainakin Lambergin otsalta suorastaan norui hikeä hänen ja Kekaraisen intensiivisen ja pitkän parivoimistelun jälkeen.

Ei se ole helppoa, tämä miehenä oleminen…

Jos Lambergin läsnäolo näyttämöllä oli vapautuneen leppoisaa, Kekarainen oli mukavalla tavalla rento ja kepeä. Kekaraisen esiintymisvarmuus on ammattinäyttelijöiden tasolla.

Laitisen Marika on ehkä hieman ylikireäksi vedetty paketti. Näytelmän Marika on nuori äiti, jonka yllättäen puhjenneen vauvakuumeen lapsiperheen arki parantaa kuin itsestään.

Katsoja ei tietenkään voi tietää, onko näytelmän Marikan tasainen eli aina vihainen luonne Sivosen vai Laitisen näkemys tästä tupperwareäidistä. Todennäköisesti molempien.

Siviilissä teatteriharrastuksessaan pitkälle edennyt ja myös perusteellisesti koulutettu Laitinen on joka tapauksessa hyvin räiskyvä ja elämäniloinen pakkaus naisenergiaa. Ehkä tätä suoraan sydämestä lähtevää valoa voisi annostella myös lisää Marikan rooliin.

Äitiyden myytit käydään Parkkisen näytelmässä läpi vauvasta muoriin. Pirjo-Liisa Hiltula oli näyttämöllä aivan erinomainen poikaansa takertuvana ja välillä suorastaan epätoivoisilla keinoilla huomiota hakevana isoäitinä, Helmana.

Samoin kokenut Anne Suomalainen oli hyvä uuden sukupolven ikuista nuoruutta elävänä isoäitinä, joka värjää tukkansa punaiseksi ja pukeutuu kuin teini-ikäinen.

Näytelmän henkilögallerian tyypit ovat aidon oloisia ja viimeisen silauksensa ne saavat Suvi-Sisko Villasen ja työryhmän ideoimasta puvustuksesta. Toimii!

En tiedä, kuuluvatko näytelmässä käytetyt kertojat alkuperäisen näytelmän käsikirjoitukseen. Irti-teatterin esitykseen ja luonteeseen nuorten välispiikkaukset sopivat.

Lauantain esitys oli loppuunmyyty. Kaikki halukkaat eivät tainneet edes mahtua katsomoon. Samoin kolme edellistä esitystä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Imatralla teatterin tekijät saavat nauttia kannustavasta yleisöstä. Irti-teatterin katsomossa oli koko esityksen ajan hieno tunnelma. Samasta fiiliksestä olen usein saanut nauttia Teatteri Imatran esityksissä.

Imatralla teatteri on jo aikapäiviä sitten voittanut katsojat puolelleen. Sekä ammattiteatteri että teatterin harrastajat voivat tehdä esityksiään hienolle yleisölle, joka ymmärtää, kannustaa ja elää mukana esityksissä.

Ei kurjuutta kummempaa

Suvi-Sisko Villanen, Anne Suomalainen ja Antti Riikonen näyttelevät Kotalan suvun klaania. Kuva Ilpo Ilves

Imatralaisen Irti-teatterin Lämminverisissä on esillä kaikki tämän jo 20 vuotta toimineen harrastajateatterin vahvuudet. Kokemus on antanut ryhmä jäsenille esiintymisvarmuutta, puhetekniikkaa on harjoiteltu säännöllisesti ja jokainen on opiskellut omat vuorosanansa pieteetillä.

Kaiken tietenkin kruunaa se lämmin yhteishenki, joka välittyy esityksestä myös katsomoon. Tätä yhteisöllisyyttä ja sen arvoa korostaa myös Petteri Värtö esityksestä Etelä-Saimaaseen kirjoittamassaan kritiikissä.

Ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan näytelmä on kuitenkin harrastajille kova pähkinä purtavaksi. Peltolan teksti on parhaimmillaan terävää ja tarkkanäköistä yhteiskuntasatiiria. Näytelmä on tragikomedia, joka tyylilajina pistää sekä ohjaajan että näyttelijät tiukan paikan eteen.

Toimintansa 20-vuotisjuhlaa viettävän Irti-teatterin tekijöitä ei voi ainakaan syyttää rohkeuden puutteesta. Peltolan vuonna 2004 kantaesitetystä Suomen hevosesta alkanut trilogia Kotalan klaanin vaiheista hyvinvointivaltion raunioilla on tarkkanäköisyydessään ajankohtaisempi nyt kuin koskaan.

Ahkera harjoittelu on tuottanut juhlanäytelmässä yllättävän tuloksen. Näyttelijöiden keskinäinen vuorovaikutus jäi torstain esityksessä kovin laimeaksi. Urheilutermein hyvistä yksilösuorituksista ei syntynyt täydellistä joukkuetta.

Kokeneella ja monessa liemessä keitetyllä Jorma Piispasella on ollut ohjaajana ilmiselviä vaikeuksia kohtausten ajoituksen kanssa. Monet kohtaukset tahtoivat uupua viimeistään kalkkiviivoilla suuren tekstimassan painon alla. Vuorosanoista tuli usein pitkiä ja antaumuksella esitettyjä monologeja.

Kokonaisen auton tuominen näyttämölle on ollut teatterin tekijöiltä tekninen taidonnäyte. Oranssinväriseksi maalattu Lada 1200 on saatu kuljetettua ahtaisiin tiloihin vain palasina ja auto on koottu näyttämöllä uudestaan.

Autosta tulee näyttämöllä kuitenkin helposti hirviö, joka sotekee ohjaajan tahtipuikon omiin vanteisiinsa. Se ottaa koko teatteritilan haltuunsa ja määrää myös sen, miten näyttämöllä liikutaan.

Tällä kertaa asian vatvomin voi tuntua saivartelulta. Minusta Irti-teatterin tekijät kuitenkin onnistuivat huomattavasti paremmin trilogian toisen osan (Yksiöön en Äitee ota) toteutuksessa, vaikka se on tyylilajiltaan ja sisällöltään aivan yhtä vaativa biisi kuin Lämminverisetkin.

Kakkososassa Jukka ”Rippe” Riikonen loisti irakilaissyntyisenä maahanmuuttajana, Hamed Sahelina. Lämminverisessä Riikonen esittää samaa roolihenkilöä ja myös taidot ovat tallella. Jos tai pikemminkin kun menette katsomaan Irti-teatterin esitystä, seuratkaa, miten hienosti Rippe menee mukaan kohtauksiin ja ottaa kontaktia paitsi yleisöön myös kanssanäyttelijöihinsä.

No toisaalta ei autoilu näyttämöllä onnistu tavallisesti yhtään paremmin teatterin ammattilaisiltakaan. Muista vielä hyvin esimerkiksi Oulun kaupunginteatterin Joni Skiftesvikin tekstistä tekemän Katsastuksen. Teatterikokemuksena se sai minut ajattelemaan pidätetyn raivon vallassa, että hokemassa mieluummin ilman kuin Hilman on edelleen vinha perä.

Autot ja muut tekniset vempeleet ovat tietenkin jippoja, joilla ammattiteatterin puolella yritetään houkutella teatteriin noin lähtökohtaisesti nyreästi suhtautuvia miehiä katsomoon.

Toki autolla ja kesken jääneellä moottoritien sillalla, jonka alla Kotalan perhe asuu, on tietenkin Peltolan tekstissä suuri symboliarvo. Molemmat ovat mammutin luita, jotka pistävät vielä esiin teolliseen kulttuuriin perustuneen hyvinvointiyhteiskunnan raunioista.

Jo alussa tuli kiitettyä Piispasta ja kumppaneita rohkeasta näytelmän valinnasta. Satiiri ei oikein uppoa eteläkarjalaiseen teatteriyleisöön. Kurjuuta kummempaa saa olla näyttämöllä vain jatkuvan laulunlurituksen säestyksellä.

Toisaalta Piispanen on sovittanut Peltosen tekstiä ehkä vähän liinakin tunnollisesti ja alkuperäistekstiä kunnioittaen harrastajateatterin tarpeisiin. Hieman rohkeampi sovitus olisi ehkä ollut paikallaan.