Avainsana: Stefan Karlsson

Nokian nousu, uho ja tuho on Turun kaupunginteatterissa kääritty lempeän humanismin pehmeään pakettiin – Tässä tarinassa ei ollut roistoja tai sankareita

Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa näytelmässä Nokian vaiheista ei ole roistoja ja sankareita. Taneli Mäkelä näytteli vakuuttavasti Tampereella Nokian pääjohtaja Jorma Ollilan roolissa. Mäkelän Ollila oli päämäärätietoinen tahtoihminen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälä on tehnyt varmasti paljon töitä käsikirjoituksensa eteen. Nokiasta on yrityksenä kirjoitettu valtava määrä lehtijuttuja ja toistakymmentä kirjaa. Tietojen täydennykseksi verkosta voi kaivaa loputtomasti enemmän tai vähemmän luotettavia dokumentteja tästä maailman matkapuhelinmarkkinat valloittaneesta yritysjätistä kaikilla maailman kielillä.

Turun kaupunginteatterin Nokia ei silti ole dokumenttiteatteria. Tästä meitä katsojia vielä muistutettiin näyttämöltä esityksen päätteeksi.

Näytelmänä Nokia ei ole myöskään shakespearelainen historiallinen, tai sanotaan nyt lähihistoriallinen draama ruhtinas Jorma Ollilan noususta ja tuhosta ja hänen haastajansa, vallanperijän Risto Siilasmaan kamppailusta vallasta ja jättiyhtiön tulevaisuudesta. Eikä tarinan luonnetta tässä suhteessa muuta se, että Keski-Vähälä kuin piruuttaan rinnastaa Ollilan ja Siilasmaan sankaritarinat Väinämöiseen ja Lemminkäiseen.

Eikä tarvitse olla. Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön näyttämöllä näyteltiin todella hienoa ja omalla tavallaan täydellistä puheteatteria, jonka tyylin lähtökohdat oli helppo ajoittaa ja paikallistaa. Esityksestä näki, miten paljon Ryhmäteatteri on loistonsa päivistä alkaen vaikuttanut suomalaiseen teatteri-ilmaisuus. Nokiassa oli samaa inhimillisyyttä ja loistokkuutta kuin Esa Leskisen ohjaamassa ja Keski-Vähälän dramatisoimassa trilogiassa Päällystakki, Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua.

Myös Nokiassa bisnesmaailman raaka todellisuus kiedottiin lempeän ironian vaippaan siinä, missä työelämän rajuja muutoksia ja näiden muutosten uhreja edellä mainitun trilogian näytelmissä kuvattiin myötätuntoisen huumorin keinoin. Tässä todellisuutta terävästi kuvaavassa teatterin maailmassa sekä herrat että me narrit olemme erehtyväisiä ihmisiä.

En turhaan kehunut Keski-Vähälän näytelmäsovitusta Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, jota parhaillaan esitetään Pyynikin kesäteatterissa. Dramaturgina Keski-Vähälä on varsinainen velho.

Mäkelä ja useita rooleja näytellyt Carl-Kristian Rundman. Karvalakki päässä Rundman näytteli oululaista tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta, joka ratkaisi matkapuhelimien piirilevyongelman ja antoi siivet Nokian 101 puhelimen maailmanmenestykselle. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Keski-Vähälä ja Nokian ohjannut, Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki kuuluvat teatterin tekijöinä saamaan Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla opiskelleeseen kasarisukupolveen. Ulkopuolisen on helppo ainakin luulla, että yhteisymmärrys dramaturgin ja ohjaaja välillä on ollut saumatonta. Kokonaisuuteen on varmasti vaikuttanut myös Koukin mittava ura elokuvanäyttelijänä.

Nyt ei kuitenkaan seikkailtu Aki Louhimiehen Pahassa maassa. Kaksikko oli varmasti tiedostanut teatteriyleisön ikäjakauman ja armahti meitä boomereita. Esityksen kuuden näyttelijän heittäytymiset yhä uusin rooleihin ei ollut aivan yhtä kiihkeää, kuin Ryhmäteatterin bravuureissa reilut kymmenen vuotta sitten. Kohtausten rytmi oli leppoisa, ja mikä sopii Turun senioreille, natsasi hyvin myös meille Hämeen hitaille.

Lainsuojattomien henkeä Nokia edusti myös siinä, että näytelmän esteettisenä lähtökohtana on ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näytelmän alkaessa näyttämöllä ei ollut yhtään lavastetta. Jättikokoon suurennetut piirilevyt ja Nokian noususta ja tuhosta kertovat pörssikurssit laskeutuivat mukaan esitykseen kuin taivaasta. Pääkonttorin kalusteet ja näyttävä komentotorni rullasivat näyttämölle tarpeen mukaan niiden jalkoihin asennettujen rullien varassa.

Tosin vanhojen esityskuvien perusteella Turun kaupunginteatterin näyttämöllä on ollut enemmän tavaraa.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu, Janne Teivaisen valosuunnittelu, Sanna Malkavaaran videosuunnittelu, Iiro Laakson sävellys ja äänisuunnittelu, Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Anna Kuljun naamioinnin suunnittelu olivat tyköistuva, näyttävä ja toimiva osa kokonaisuutta.

Puhenäytelmä kivijalka on tietenkin näyttelijäntyö. Tampereen esityksessä vanhat herrat Taneli Mäkelä ja Carl-Kristian Rundman olivat lyömättömässä vedossa. Espoossa syntynyt Mäkelä astui eteläpohjalaisen Jorma Ollilan suuriin kenkiin uskottavasti. Rundmanilla oli monta roolia ja hauskimmillaan hän oli kivikasvoisena koomikkona näytellessään karvat korvilla Nokian puhelinten piirilevyongelmat ratkaissutta takametsien tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta.

Siilasmaan roolin Tampereella näytellyt Markus Ilkka Uolevi oli vakuuttava introvertina, ensimmäisen sukupolven diginatiivina. Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala ja Kimmo Rasila tekivät kukin monta roolia. Roolia vaihdettiin lennossa. Esimerkiksi Kujalan rooli toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuona kääntyi Stephen Elopin rooliksi vain takkia vaihtamalla.

Nokian osakkeiden pörssikurssit laskeutuivat Tampereella näyttämölle yläilmoista. Kuvan kohtauksessa iloitaan hurjasta kurssinoususta. Kuvassa Minna Hämäläinen, Taneli Mäkelä ja Mika Kujala. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Nokia kesti väliaikoineen kolme tuntia. Lahjomaton aika todisti jälleen, että nyt tehtiin teatteria, joka liimaa katsojan pyllyn puutumatta penkkiin. Riemastuttavaksi turkulaisten esityksen teki se, että joka ikisestä repliikistä sai ponnistelematta selvää. Olen joskus ennenkin uskaltanut epäillä, että Turun kaupunginteatteri on ensemble, jossa näyttelijöiden puhetekniikkaa vaalitaan harjoituksilla ja suurella sydämellä.

Keski-Vähälän näytelmänsä rungoksi kaivamien historiallisten faktojen kyseenalaistamisessa ei ole mitään syytä. Tässä tarinassa ei ole roistoja tai sankareita edes siinä kalevalaisessa runomitassa. Applen pomo Steven Jobs näki Nokian hävinneen pelin jo siinä vaiheessa, kun yhtiön oma johto vielä iloitsi kaikkien aikojen tuloksesta, mutta se ei tehnyt hänestä tarinan konnaa.

Oli vain kyvyiltään vajavaisia ihmisiä. Sen pohtimisessa, heittikö Ollila oikeasti kännykkänsä akvaarion ei ole mitään mieltä, vaikka yksityiskohta tietysti korosti tarinan koomista pohjavirettä.

Keski-Vähälän näytelmä ei ole taloushistorian tulkintaa, vaan tarina, fiktiota. Tarinan luonteesta kertoi kaiken jo se, että Keski-Vähälä on kirjoittanut repliikkien joukkoon sitaatteja Kalevalasta. Tarinan lopulla Kirjokansi, Nokian Sampo upposi meren syvyyksiin.

Silti tarina kuvasi ällistyttävällä tavalla todellisuuden luonnetta kuten hyvän taiteen pitää. Tässä tarinassa suuryrityksen luotsaamista saattoi verrata merenkulkuun. Vaikka Nokian komentosillalla oli vahdissa epäilemättä joukko maan lahjakkaimpia ja terävä-älyisimpiä ihmisiä, kaikki oli monta kertaa tuurista kiinni. Keula meinasi karahtaa karille muun muassa vuonna 1987 logistiikkaongelmien takia.

Näytelmän vaikuttaviin kohtauksiin kuulu hetki, jolloin Nokian osakkeen arvo lähti iPhonen julkaisun jälkeen hurjaan syöksyyn. Näytelmän Ollilan sanoin Nokian osakkeiden lyhyeksi myyjät, finanssimaailman hyeenat kävivät raatelemaan heikkouden tilaan joutunutta yritystä. Yhtä taistelua olivat myös kohtaukset, joissa näytelmän Siilasmaa pelasti yhtiön mymällä kännykkäbisneksen Microsoftille.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään perjantaina jutun, jossa kerrottiin, ettei kukaan tiedä, kuka keksi Nokian kuuluisan Sloganin Connecting people.

Minusta paljon suurempi arvoitus on se, miten edellä mainitun Korhosen kaltaisen huippulahjakkuuden ja monet muut osaajat löytänyt Ollilan dream team ei löytänyt, tai ei ainakaan rekrytoinut Linux-käyttöjärjestelmän suomalaista keksijää Linus Torvaldia. Googlen meille kaikille tuttu älypuhelimien käyttöjärjestelmä Android on kehitetty Linuxin pohjalta.

Minun on vaikea uskoa, että Applen iPhone tuli Nokian johdolle yllätyksenä. Jopa tällainen kivikaudella syntynyt ymmärsi ainakin jollakin tavalla jo vuosituhannen alkupuolella, että taskussa kulkeva kännykkä oli pieni, verkkoon yhdistetty tietokone. Periaatteessa Nokian puhelimella pääsi myös internettiin. Tosin vain periaatteessa. Sitä ei tuolloin tietenkään tajunnut, että vikaa oli paisti surkeassa käyttöliittymässä, puhelimen suorittimen vaatimattomassa laskentatehossa ja muistin koossa, myös huonosti toimivassa käyttöjärjestelmässä.

Nokian puhelinbisnes kaatui siihen, ettei symbian-käyttöjärjestelmän kehitystyössä päästy puusta pitkään. Toisaalta jos tässä on uskominen Keski-Vähälän keräämään todistusaineistoon, ei myöskään Microsoftin johdossa ymmärretty syvällisesti, millaisesta ajattelutavan ja bisneksen muutoksesta alustatalous merkitsi älypuhelimien yleistyessä.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon Nokia palaa syksyllä.

Nokia

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 11.8.2023

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Iiro Laakso

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Rooleissa: Taneli Mäkelä, Markus Ilkka Uolevi, Carl-Kristian Rundman, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila

Tom of Finland nostettiin Tampereen Teatterikesässä komeasti kansakunnan kaapin päälle

Kehonrakentaja Ville Eerolasta sukeutui Turun kaupunginteatterin musikaalissa oikea homoikoni. Kuvan kohtauksessa taidemuseon yleisö pohtii kysymystä onko Touko Laaksosen taide pornoa vai ei? Kuva Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandissa Tuomas Parkkisen libretto ja Reija Wäreen upea ohjaus veistävät Touko Laaksosesta sankaripatsaan.

Turun kaupunginteatterin esitys oli minulle mojova yllätys. Suomessa, tai ainakin Turussa osataan tehdä aivan loistavaa estradiviihdettä. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin esitystä varten tekemät sävellykset ja Parkkisen mutkaton ja hauska libretto veivät mukanaan.

Tässä musikaalissa tullaan suoraan suoleen.

Reija Wäreen ohjaama Tom of Finland ei ole muotokuva homoeroottisilla piirroksillaan maailmanmaineeseen nousseesta Touko Laaksosesta tai analyysi häneen taiteestaan vaan sankaripatsas.

Esityksen Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalainen taiteilija ja sankari, joka on auttanut miljoonia homomiehiä löytämään oman seksuaalisen identiteettinsä.

Laaksonen käytti töissään taitavasti liioittelua tehokeinoina. Eroottisissa kuvissa miesten sukuelimet ovat pesäpallomailojen kokoluokkaa ja miehillä on lihasmassaa enemmän kuin Arnold Schwarzeneggerillä ja muilla sumuisten vuorten gorilloilla.

Liioittelu sopii siis myös Laaksosesta tehdyn musikaalin tyylilajiksi kuin nenä päähän.

Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen eli nuoruuttaan ja seksuaalisesti aktiivisinta elämänvaihettaan sotavuosina ja jälleenrakennuksen henkisesti ahtaina vuosina. Ristiriita tuon ajan todellisuuden ja Laaksosen luomien fantasiahahmojen välillä on ollut tuolloin vielä suurempi kuin me osaamme edes kuvitella.

Homous oli Suomen rikoslaissa rangaistavaa aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Tätä todellisuutta on vaikea mieltää nyt, kun elokuva ja viihdeteollisuus ovat tehneet Laaksosen luomista hahmoista populaarikulttuuriin kuuluvia ikoneja.

Homomies, joka Laaksosen nuoruudessa pyrki toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan, oli uskottavammin estynyt ja pelokas mies, usein toistuvien pahoinpitelyjen uhri, kuin itsetietoinen ja lihaksikas macho. Ainakin minun on helppo ymmärtää, miksi Laaksosen kuvat ovat olleet niin voimaannuttavia monille homomiehille.

Parkkinen avaa libretossaan myös tämän näkökulman, mutta se jää tietysti väistämättä reippaan menon jalkoihin samoin jännite Laaksonen ja hänen taiteilijasisarensa Kaija Laaksosen välillä.

Rajankäynti Laaksosen taiteen ja pornografian välillä on meille hienohelmaisille esteetikoille kova pala purtavaksi. Myös pornoteollisuuden keskeisin tyylikeino on liioittelu. Korot ovat korkeita, mallien rinnat tuovat mieleen tuotantoennätyksistä palkitun lypsykarjan ja dildot ovat koivuhalkojen kokoisia.

Kysymys lienee riikinkukkoefektistä. Eläinten pariutumiskäyttäytymisessä liioittelu on yleistä. Mitä suuremmat sarvet sitä viettelevämpi pukki. Esimerkiksi riikinkukon kohdalla tämä pariutumiseen liittyvä atrappi on kehittynyt sellaisiin mittoihin, että se on kantajalleen hengenvaarallinen.

Kysymys on tietenkin myös kontekstista. Taiteilija, joka kuvaisi heteroseksiä Laaksosen liioittelevalla tyylillä, ristiinnaulittaisiin todennäköisesti pornon tekijänä.

Etsimättä tulee mieleen ainakin amerikkalaisen sarjakuvagurun Robert Crumbin taide. Hänen kuvissaan peuhaaminen jättisuuren melan kanssa on ainakin esteettisessä mielessä todella likaista puuhaa.

Koko musikaalin avainkohtaus tulee heti esityksen alussa ja siinä kerrotaan Toukosen ensimmäisistä uusista nahkasaappaista. Parkkinen ja Wäre palaavat tähän näkökulmaan tai oikeammin teemaan myös kohtauksessa, jossa taidenäyttelyn yleisö ihmettelee sitä, miten toistensa kanssa rakastelevat miehet näyttävät Laaksosen näyttelyn kuvissa nauravan täyttä kurkkua.

Minun omassa, muuten Mimosan hipiää muistuttavassa mielessäni alaston miesvartalo ei herätä oikein minkäänlaisia väreitä. Aistillisuus on kuitenkin juuri se asia, joka tekee selvän pesäeron Laaksosen taiteen ja pornografian välillä.

Aistillisuus on urheilutermein erittäin herkkä yksilölaji. On varmasti totta, että Laaksosen töillä on maailmassa miljoonia ihailijoita. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että myös homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten joukossa on vähintään yhtä monta miljoonaa ihmistä, jotka eivät syty Tom of Finlandin taiteesta.

Laaksosen töiden taiteen hieman myöhäsyntyisessä hypetyksessä on paljon myös meidän heteroseksuaalien tavanomaista hölmöilyä. Kun ei ymmärretä, ryhdytään luokittelemaan. Ylistämällä alistaminen alkaa helposti siitä, että ihmisen koko elämäntyö arvioidaan vain tämän yhden ominaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Touko Laaksonen ansaitsee merkittävänä taiteilijana oman paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksia.

Se on hienosti tehty turkulaisilta. Ja hienoa on tietysti myös se, että vetävän musikaalin kaksi viimeistä näytöstä esitettiin täällä Tampereella.

Turun kaupunginteatteri: Tom of Finland

Libretto: Tuomas Parkkinen

Sävellys: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos

Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre

Lavastus: Jani Uljas

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Jarmo Esko

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu: Jari Tengström

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Rooleissa: Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Clyde Van Loji, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Jonas Saari, Riitta Salminen, Aleksi Seppänen

Muusikot: Jussi Vahvaselkä (orkesterin johto, koskettimet, haitari), Katariina Sallinen (viulu), Matti Moilanen (sello), Juha Keskinen (kitarat), Ari Kataja (bassot), Ville Vihko (koskettimet), Jani Riihimäki (rummut, lyömäsoittimet), Kimmo Gröhn (tenori- ja sopraanosaksofoni, huilu, koskettimet, lyömäsoittimet), Samuli Nieminen (altto- ja baritonisaksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti)

Yhteistyössä: Tom of Finland Foundat

Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1) — Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista. Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä. Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa. Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa. Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta