Avainsana: Santeri Kinnunen

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja   

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Jerusalem osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. Santeri Kinnunen loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. Pasi Lampelalla oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.  
      
Englantilaisen Jez Butterworthin Jerusalem on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko James Graham muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui Mitra Matouf, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan William Blaken runoelmaan sävellettyä hymniä Jerusalem. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (Heikki Kinnunen) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.
Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.  

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.   

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.