Avainsana: Sami Lanki

Mitä ihmettä Fjodor Dostojevskilla oli panttilainaamon pitäjiä vastaan?

Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Georgialainen Avtandil Varsimashvilin sovitus ja ohjaus häikäisevät kaunaudellaan. Tulkinta näytelmän sisällöstä syntyi vasta ankaran pohdiskelun jälkeen.

Tarvitaan seitsemän katosta ylösalaisin riippuvaa sateenvarjoa, muutama pisara vettä, pitsiverhot, joitakin tarkoin harkittuja esineitä, venäjänsinistä, tuulikone ja tuo ihmeellinen pyöröovi. Georgialainen Avtandil Varsimashvili otti yleisön pihteihinsä jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaa. Hän on tilan ja liikkeen mestari, elokuvien mies.

Esityksen kuori koostui kauniista lavastuksesta, valaistuksesta ja viimeisen päälle mietitystä puvustuksesta. Muodon näytelmälle antoivat kepeä musiikki ja komedialle tyypillinen nopeatempoinen rytmi. Yhdessä nämä eri osat melkein peittivät alleen Fjodor Dostojevskin novellin tarinan raakuuden. Varsimashvili teki hämmentävällä tavalla näkyväksi Dostojevskin novellin sisäiset jännitteet.

Sami Lanki oli erinomainen toisaalta tunneköyhän ja toisaalta ihmisenä hauraan panttilainaajan roolissa. Hänelle ominainen eleetön tapa näytellä toimi tässä roolissa loistavasti.

Liisa Sofia Pöntinen nosti karsimallaan tarinan nuoren tytön näyttämön hahmoksi vaikka itse tarina on kirjoitettu korostetusti miehen näkökulmasta. Pöntisen tulkitsemana teinitytön kapinassa mahdottomia olosuhteita vastaan oli uskottavuutta. Hahmo oli raivokas ja sydäntä särkevän haavoittuva.

Marja-Liisa Ketola teki vahavat sivuroolit palvelijattarena ja everstin leskenä, joka toi miehensä pistoolin kaniin panttilainaamoon.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Dostojevski.fi oli raikkaasti erilainen. Se on myös näytelmä, jonka tematiikka jäi vaivaamaan minua oikein toden teolla.

Etelä-Saimaan haastattelussa Varsimashvili kertoi, että tähän novelliin kiteytyvät Dostojevskin koko kirjallisen tuotannon keskeiset ajatukset. Voi olla. Ainakin minua on aikaisemminkin askarruttanut se, mitä ihmettä Dostojevskilla oikein oli kaikkia kanikonttorin pitäjiä vastaa?

Samaa kysymystä ovat pohtineet myös monet muut Varimashvilin ikätoverit. Esimerkiksi Kristian Smedsin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen teemoista kirjoittaman Sad Songs from Heart of Europe käsittelee samoja alistamisen ja uhrautumisen teemoja, samoin Mikko Roihan alun perin Berliinissä suomalaisten näyttelijöiden kanssa tekemä Minna Canthin näytelmä Sylvi.

Dostojevskin Lempeä luonne novellissa mies hankkii ensin panttilainaamon pitäjänä huomattavan omaisuuden ja nai sitten taloudellisesti turvattomasta tytöstä itsellensä lapsivaimon ollakseen vihdoin rakastettu ja onnellinen. Canthin Sylvissä lähtökohta on ehkä vielä astetta raadollisempi, vanha mies ottaa vaimokseen oman kasvattityttärensä.

Rikoksen ja rangaistuksen rapajuopon isän tytär Sonja ajautuu prostituoiduksi elättääkseen pienemmät sisarensa ja rahoittaakseen pakon edessä myös isänsä juomisen.

Meitä lapsivaimoa himoitsevat äijänkäppänät kuvottavat. Italian ex-pääministeristä Silvio Berlusconista bunga bunga –juhlista on tullut tällaisen elostelun moderni symboli.

Canthin ja Dostojevskin elinaikoina porvarillinen moraalikoodi oli toki hieman toisenlainen kuin nyt. Miehen piti ensin ansaita kunnon toimeentulo, saada jalat oman pöydän alle, ennen kuin naimapuuhin oli lupa ryhtyä. Näissä ansaintapuuhissa kului yleensä miehen nuoruus ja osa keski-iästäkin. Se vaati ihmissuhteiden puolella veronsa. Tuolta ajalta periytyvä kaksinaismoraali elää meissä itse asiassa edelleen hyvin sitkeästi.

Varismashvili, Smeds, Roiha ja kumppanit eivät kuitenkaan vain peilaa näistä kaksinaismoraalin moderneja muotoja, vaan näissä tarinoissa mennään aivan peruskysymysten äärelle: mitä me tarkoittamme, kun me puhumme vapaudesta, rakkaudesta, tasa-arvosta ja yksilön itsemääräämisoikeudesta?

Aikuinen käyttää hyväksi lasta, rikas köyhää ja juoppo kaikkia läheisiään. Miesten ja naisten välisissä suhteissa nämä kaikki riiston, nöyryyttämisen ja alistamisen muodot ovat edelleen arkipäivää suuressa osassa maailmaa. Kun erinomaisesti roolinsa sisäistänyt Lanki ylisti näyttämöllä eriarvoisuuden ihanuutta, oli melkein pakko nauraa näytelmän vakavuudesta huolimatta. Mieleen tulivat väkisinkin suomalaisen epätasa-arvon äänekkäimmät ja näkyvimmät apostolit.

Dostojevskin novellin nuori nainen, melkein lapsi vielä, tapaa itsensä heittäytymällä ulos ikkunasta. Canthin Sylvi yrittää päästä elämänsä umpikujasta rakastumalla nuoreen mieheen. Lopulta myös hän yrittää itsemurhaa, mutta onnistuu vahingossa myrkyttämään hengiltä miehensä, mikä osoittaa ainakin sen, että kyllä mies- ja naisnäkökulmalla oli eroa jo sata vuotta sitten.

No toisaalta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Canth sai idean teatteriskandaalin aiheuttaneeseen näytelmäänsä miehensä myrkyttäneen naisen oikeusjutusta.

Mitään yksiselitteisiä vastauksia näihin näytelmien suuriin eettisiin kysymyksiin on tietenkin mahdoton antaa. Ne ovat ikuisia aiheita myös taiteessa. Me emme yleensä kyseenalaista oikeuttamme tyydyttää omia tarpeitamme ja mielihalujamme. Yhteisön tasolla näistä tarpeista ja mielihaluista syntyvät ne parjatut markkinavoimat.

Mutta kuuluuko esimerkiksi kypsään ikään ehtineen miehen tai naisen perustavaa laatua oleva tarve tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi tähän samaan mielihalujen sarjaan?

Varsimashvilin ohjauksia on nähty aikaisemmin Lappeenrannassa ja Imatralla festivaaleilla. Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalilla georgialainen Liberty Theatre esitti vuonna 2013 hänen ohjauksensa Kaunis georgialainen nainen.

Saatanallisia säkeitä Suomen taloushistoriasta

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus. Kuva Ari Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.

Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.

Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.

Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.

Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.

Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.

Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.

Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.

Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.

Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.

Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.

Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.

Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.

Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.

Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.

Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?

Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.

Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.

Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.

Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.

Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.

Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.

Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.

Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.

Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.

Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.

Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.

Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.

Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.

Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.

Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.

Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.

Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.

Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.

Wolkoffin talon vanha emäntä

Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Helena Anttosen Wolkoffin talossa kertoo suvun vaiheista neljässä polvessa. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on näyteltyä paikallishistoriaa.

Suku on yhä voimissaan. Moni seniori-ikäinen lappeenrantalainen tietää ainakin omasta mielestään, millaisia Wolkoffit oikeasti olivat. On ymmärrettävää, että Anttonen on kirjoittanut suvun saagan sordiino päällä, suorastaan ylivarovaisesti.

Kaupunginteatterin esityksessä Wolkoffin talon jykevät portit avataan ihmisten tulla. Tämä näytelmän alussa annettu lupaus ei kuitenkaan muutu lihaksi esityksen aikana.

Taiteellista liikkumatilaa Anttonen on ottanut käsikirjoittajana ja ohjaajana dramaturgisella ratkaisulla. Näytelmässä kuvatut suvun tapahtumat ovat sairasvuoteella makaavan ja kuolemaa tekevän Annan (Marja-Liisa Ketola) muistoja ja mielikuvia suvun vaiheista.

Elokuvissa ja myös teatterissa usein käytetty rakenne ei tällä kertaa ole kovin toimiva. Tarinan eeppinen rakenne rikotaan, mutta sen tilalle ei synny oikein mitään muuta.

Ketolan näyttelemään vanhaan Annaan ei voi oikein samaistua. Näytelmän dramaturgia etäännyttää katsojan tarinan henkilöistä. Näyttelijöiden välinen vuorovaikutus jää jollakin tavalla vajaaksi ja se tietenkin kertautuu myös katsojan kokemassa läsnäolossa.

Sisääntuloja on poikkeuksellisen paljon, mutta kokonaisuutta leimaa outo pysähtyneisyys. Ainakin minä jäin välillä käsi poskella odottamaan, josko näyttämöllä kohta tapahtuisi jotakin. Tarja Jaatisen sinänsä visuaalisesti näyttävä lavastus hallitsee näyttämötilaa tavalla, joka vie näyttelijät yhä kauemmaksi.

Sen on sääli, sillä Anttonen on löytänyt suvun vaiheista aikajänteen, jonka varaan olisi voinut rakentaa myös väkevän draaman kaaren. Suvun omaisuuden ja mahdin loin kantaisä Ivan Wolkoff. Hänen jälkeensä tahtipuikko siirtyi kahdelle vahvalle naiselle, Ivanin ja Ljuban pojan Nikolain vaimolle Marialle (Liisa Sofia Pöntinen) ja heidän tyttärelleen Annalle (Anna-Kaisa Makkonen, Ketonen).

Suvun tarinan kulminaatiopisteeksi osoittautuu Annan lapseton avioliitto alkoholisoituvan Väinön (Jarno Kolehmainen) kanssa.

Ehkä näytelmän rakennetta ja dramaturgiaa olisi kannattanut miettiä vielä vaikka suomalaisen teatterin grand old ladyn Hella Wuolijoen tai itsensä Anton Tšehovin tarjoamien esimerkkien kautta.

Ongelmia sekä Anttoselle että koko työryhmälle on aiheuttanut tietenkin myös kieli Wolkoffien edustaman ortodoksisen kulttuurin kantajana. Kun slaavilainen sielu ei ole puhjennut täyteen kukoistukseensa suomen kielellä, kontrastia on haettu huumoriosastolta.

Näytelmän alussa suvun kantaisä Ivan (Sami Lanki) ostaa maata Lappeen isänniltä (Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen), jotka molemmat tuodaan näyttämölle junttisuomalaisuuden karikatyyreina. Samanlainen pelle tehdään myös liikkeen kauppa-apulaisesta ja lapsensa kohtelusta koulussa valittamaan tulleesta isästä (Seppo Kaisanlahti).

Samoin liioittelua käytetään tehokeinona kohtauksessa, jossa koulutyttö (Solja Lönnroth) (nimivirhe korjattu 8.12.) pelkää talvisodan pommituksia ja nuori Anna (Anna-Kaisa Makkonen) ojentaa tyttöä ryssittelystä.

Toimittajakollegani Petteri Värtö on intoillut siitä, miten näytelmä tuo estradille aikamme avainteeman, venäläisten maahanmuuttajien integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa Lappeenranta oli leimallisesti venäläinen varuskuntakaupunki. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaatii siten tuekseen monta varaumaa.

Wolkoffin talossa nurkat vedetään suoriksi. Historiallista epätarkkuutta on esimerkiksi käsiohjelmaankin painetussa toteamuksessa, että Ivan Wolkoff sai Suomen kansalaisuuden 1870-luvulla. Kansalaisuuden käsite otettiin Suomen perustuslakiin vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Suomen suurruhtinaskunnassa kansalaisuus tarkoitti aika lailla eri asiaa kuin nyt. Venäjällä suuri osa kansasta eli tuolloin maaorjuudessa ja passilaeilla tsaarin hallinto pyrki rajoittamaan venäläisten muuttoa Suomeen.

Anttonen on myös keventänyt tekstiään varmasti aivan tarkoitukselle viihteelliseen suuntaan. Suomen historian suuret käännekohdat ohitetaan yhden kohtauksen viittauksilla.

Teatterilla on ymmärrettävästi kova hätä saada Jukola-salin lehterit täyteen maksavaa yleisöä. Silti kansalaissota ja sen käsittely tai oikeastaan koko asian sivuuttaminen näytelmässä herätti ainakin minun mielessäni monta kysymystä.

Kansalaissodan voittaneet valkoiset syyllistyivät sodan aikana ja heti sen jälkeen etnisiin puhdistuksiin. Esimerkiksi Viipurissa teloitettiin ilmeisesti satoja venäläisiä vain siksi, että he olivat venäläisiä.

Nuori lukiolainen Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) taisteli suojeluskuntalaisena valkoisten riveissä. Selittääkö se meille, että tästä tragediasta ei näytelmän perusteella jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä suvun mentaaliseen historiaan.

Näytelmän keskushenkilö Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa. Venäjän kielen opetusta ei määrätty Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa pakolliseksi ainakin osassa Suomen oppikouluja tulevien YYA-karkeloiden tarpeita varten tai sen takia, että me uudella vuosituhannella osaisimme palvella venäläisiä ostosmatkailijoita heidän äidinkielellään.

Venäjää taitavaa suomalaista sivistyneistöä olisi tarvittu palvelemaan maan hallintoa sen jälkeen, kun Suomesta olisi tehty miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen jälkeen Suomen sosialistinen neuvostotasavalta.

Annalle suuret venäläiset kirjailijat ja säveltäjät olivat näytelmän perusteella läheisiä ja tärkeitä. Kiinnostavaa on tietää, mitä tämä syvästi sivistynyt nainen ajatteli siitä brutaalista diktatuurista, joka hallitsi hänen elinaikanaan tätä aikaisemmin loistavaa kulttuuria ja taidetta tuottanutta maata.

Sadan vuoden yksinäisyys

Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fischer pohtii ohjaustaan ja suhdettaan hänen omaan elämäntarinaansa perustuvaan näytelmään Vieraat Korjaamon verkkosivuilla. Fischer sanoo pitäneensä aina enemmän fiktiosta kuin faktasta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vieraiden kohdalla tämä on kuitenkin turha huoli. Näytelmän voima perustuu nimenomaan aiheen omakohtaisuuteen. Esitys on koskettavan raikas ja aito tavalla, johon kokemukseni mukaan yltävät vain teatterin harrastajat silloin, kun esitys onnistuu yli kaikkien odotusten aina hurmokseen asti.

Kun kysymyksessä ovat omat muistot ja tunteet, tällaisella jaottelulla ei ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Meidän tunnemuistoissamme fiktio ja fakta menevät aina väistämättä sekaisin keskenään.

Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä me kaikki ikävammaiset voimme testata kokoontumalla sisarusporukassa muistelemaan vaikkapa sitä, millaisia isä- ja äitivainaa oikeasti olivat ihmisinä.

Vieraat kantaesitettiin Korjaamolla Helsingin Stage-festivaaleilla. Etelä-Saimaan haastattelussa Fischer kertoo, että näytelmän teemoja on viety eteenpäin ja syvennetty teatterikriitikko Suna Vuoren ensi-illasta Hesariin kirjoittaman tylytyksen jälkeen.

En tiedä, miltä Korjaamolla nähty kanta-esitys näytti, mutta jos menisin sanomaan Lappeenrannan kaupunginteatterin Veeran kammarissa perjantaina näkemääni toista ensi-iltaa kliseekokoelmaksi, kertoisin samalla itsestäni jotakin aika ikävää. Diagnoosi: kirjoittaja kärsii patologisesta empatiakyvyn puutteesta.

Vieraissa on hetkensä ja koskettavimmillaan esitys on, kun käsitellään näytelmän Milenan lapsuutta, Pietarissa ja Kajaanissa.

Kohtaukset perustuvat Fischerin omiin lapsuudenkokemuksiin ja muistoihin, jotka dramaturgi Okko Leo on koonnut näytelmäksi näiden kahden pitkien keskustelujen perusteella.

Leo on kaksi vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut nuori mies, josta kuullaan vielä. Vieraiden perusteella epäilen, että hän on lukenut tarkkaan muun muassa maagisen realismin klassikot.

Sadan vuoden yksinäisyydestä myös tämän kolmen sukupolven yli kulkevassa juutalaissuvun tarinassa on kysymys. Mutta miksei olisi? Vaikka me maapallon nyt elävät yli seitsemän miljardia ihmistä olemme kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia, meitä edeltäneiden sukupolvien vainajista nyt puhumattakaan, niin on meissä kyllä niin paljon myös samanlaisuutta, että siitä voi hyvin vaikka kliseehuttua keittää.

Jotakin Leon taidoista dramaturgina kertoo se, että Vieraat on leimallisesti naisten juttu. Suvun tarina kerrotaan äitien ja tyttärien kautta.

Leo ei kerro suvun tarinaa kronologisesti, vaan eri aikoihin liittyvät tapahtumat ja muistot lomittuvat toisiinsa. Ratkaisu on hyvä, sillä näinhän meidän muistimme juuri toimii. Eturiviin nousevat ne muistot, jotka ovat emotionaalisesti tärkeitä. Tapahtumavuodet, päivämääristä nyt puhumattakaan, palaavat mieleen vasta pinnistelyn jälkeen, jos ovat palatakseen.

Dramaturginen ratkaisu toimii hyvin myös näyttämöllä. Lappeenrannan esityksessä ei juuri ollut pysähtyneitä kohtauksia, ja mikä parasta, esityksen tunnelma tiheni kohtaus kohtaukselta aina viimeisiin kohtauksiin saakka.

Leo ja Fischer myös luottavat katsojaan. Ei Leningradin piirityksen kauheuksia tai Stalinin hirmuhallinnon ihmisiin jättämiä traumoja tarvitse rautalangasta vääntää. Tällaiset syvästi traumaattiset kokemukset jättävät jälkeensä psyykkisesti raskaan kuorman, josta osan myös lapset ja lapsenlapset joutuvat kantamaan.

Näytelmän perusvire on kuitenkin optimistinen. Kyllä tästäkin selvitään ja esimerkiksi tapa, jolla Kajaaniin Pietarista muuttanut Milena ottaa mittaa uudesta isäpuolestaan, tarjoaa ainekset useaan herkullisen hauskaan kohtaukseen.

Milenan roolin näyttelee Pietarissa opiskellut Vilma Putro. Kaupunginteatteri on saanut tästä pienestä, mutta sitäkin pippurisemmasta nuoresta naisesta mahtavan tyypin riveihinsä.

Ainakin minä olin kohta aivan myyty. Putrolla on ihailtava kyky nostaa läsnäolonsa näyttämöllä aivan käsin kosketeltavaksi ja muuttua sitten lähes näkymättömäksi, kun tarve niin vaatii.

Aivan upeaa! Kuin taikuutta. Mitähän ne siellä Pietarin Valtiollisessa Teatteriakatemiassa näille näyttelijänaluille oikein opettavat?

Mutta ei Netta Salosaaren, Pauliina Palon, Sami Lankin tai Samuli Punkan näyttelijäntyössä ollut perjantaina moitteen sijaa. Rooliasua ja – hahmoa vaihdettiin lennossa ja sisääntuloja kertyi jokaiselle lähes luvuton määrä. Mutta siitä huolimatta kotinäyttämöllä tekemisen meininki oli jollakin lailla sopivan rentoa. Perkele! Kyllä täältä pesee.

Jussi Matikaisen äänimaailma rytmitti esitystä hyvin. Ville Mäkelän varmasti videot jäivät sen sijaan minulta lähes huomaamatta. Esityksen vahva intensiteetti piti ainakin minut niin tiukasti otteessaan.

Farssissa oikea ajoitus on kaikki

Kuvassa Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen: Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

”Jos farssi ei ole täydellinen, se ei ole mitään.”

Tämä Neil Hardwickin armoton toteamus (Teatteriblogi) pitää paikkansa. Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuninkuuslaji, vaikea ja armoton.

Tragediassa tai komediassa virheitä saadaan anteeksi tai ainakin niistä voi olla eri mieltä.

Ehkä parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Riemurahoissa on se, että farssi on tehty. Teatterista löytyy tahtoa ja taitoa tarjota yleisölleen monipuolista ohjelmistoa. Ilman yleisöä teatteri ei ole mitään.

Myös teatterin näyttelijät laittavat itsensä peliin. Näyttämöllä riittää vauhtia ja yllättäviä käänteitä.

Hardwickin ensimmäinen käsky farsin tekijöille kuuluu: ”Psykologisointi pois!”

Tämä pitää kuitenkin vain osittain paikkansa. Me tunnistamme myös farssin henkilöhahmot, heidän motiivinsa ja henkilöiden välille syntyvät psykologiset jännitteet kulttuurin syvärakenteiden kautta.

Kysymys on itse asiassa meidän aivojemme tavasta toimia. Suurin osa tunteita ja myös ajatuksia käsittelevistä prosesseista tapahtuu tietoisen ajattelun ulkopuolella, tai ehkä oikeammin alapuolella. Nopeatempoisessa farssissa tämän aivojen perusominaisuuden merkitys korostuu, koska tietoiselle ajattelulle ja analyysille ei jää aikaa.

Juuri siksi farssi ei anna myöskään tekijöilleen yhtään virhettä anteeksi.

Samasta syytä myös kieli tuottaa hankaluuksia. Englantilainen tapakulttuuri ei käänny jäännöksettömästi suomen kielelle. Me emme myöskään osaa tulkita näitä kielen piilomerkityksiä kääntäjän ja dramatisoijan ponnisteluista huolimatta, koska tämä tulkinta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Se on tavallaan refleksi.

Ilman tätä tiedostamatonta refleksiä, myös farssin hauskuus on silkkaa teeskentelyä.

Pulma on ilmeinen ja sen kanssa ovat selvästi joutuneet painiskelemaan niin englantia äidinkielenään ja Suomessa vuosikymmeniä asunut Hardwick kuin angloamerikkalaisten näytelmien kääntäjänä ja ohjaajana kunnostautunut Timo Rissanen.

Englantilaisten ja amerikkalaisten komedioiden ja farssien henkilöt jäävät helposti jollakin määrittelemättömällä tavalla etäisiksi.

Tässä törmäämme Hardwickin kuudenteen sääntöön, jonka mukaan farssin päähenkilöiden on oltava tarpeeksi rakastettavia tai ainakin kiinnostavia, että me välitämme heistä, mutta samalla tarpeeksi inhottavia, että nautimme niiden tuhoutumisestaan. Tämä on näyttelijän vaikein tehtävä ajoituksen jälkeen.

Esimerkiksi Samuli Punkka oli Lappeenrannan esityksessä sekä kiinnostava että rakastettava pikemminkin Samuli Punkkana kuin hänen esittämänään Henry Perkinsinä. Tämä ero ei liene merkityksetön. Farssi on tietenkin sukua suoraan alenevassa polvessa myös Antiikin Kreikan tragedialle, jossa jumalat (me, yleisö) haluamme syötä kohti rikkauksia kurottavan sankarin alas jalustaltaan.

Huikeassa vedossa oleville Punkalle ja kumppaneille toivoin läpi näytelmän vain yhä uusia onnistumisia.

Farsissa ajoitus on kaikki. Lappeenrannan esityksessä iskut sattuvat hyvin paikoilleen, mutta kehittelyt jäivät usein vajaiksi. Riemurahat kuulosti suomalaiselta heavy rock -yhtyeeltä. Volyymi pysyi koko ajan kypällä, mutta nyansseissa oli toivomisen varaa.

Luultavasti myös tässä asiassa kieli tekee omat tepposensa. Kaikki minun kaltaiseni ikävammaiset muistavat varmasti vieläkin ne ulkomaalaisista hiteistä 60- ja 70-luvulla tehdyt toinen toistaan kammottavammat käännösiskelmät, joissa kappale kappaleen jälkeen soi sellainen merkillinen körttiläissoundi.

Hyvä jumala, päästä minut laulamisen vaivasta ja salli minun veisata.

Käsiohjelman mukaan vuonna 1934 syntynyttä Ray Cooneytä pidetään Lontoon West Endin kruunaamattomana farssikuninkaana.

Riemurahat (Fynny Money) kantaesitettiin vuonna 1994. Muun muassa Varkauden teatteri esitti farssia pari vuotta sitten ja se on kulunut myös monien harrastajateattereiden ahkerassa käytössä.

Riemurahat ei kuulu Cooneyn parhaimpien farssien joukkoon, toivottavasti. Asenteiltaan Riemurahat on suoraan jostain edellisen vuosisadan juoksuhaudoista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kriminalisoiti lopetettiin Engalannaissa jo vuonna 1967. Ronskius, tyypittely ja typeryys eivät minusta ole farssia kuvaavia synonyymejä.

No toisaalta farssit tuppaavat jo luonteensa takia olemaan konservatiivisia. Niiden hauskuus perustuu meidän pittyneisiin asenteisiimme.

Ja toki ihmiset, joiden mielestä ahneus kovankin onnen voittaa, ovat edelleen täysin tunnistettavissa ja ajankohtaisia.

Mummous ja pyhä henki

Marja-Liisa Ketola näyttelee Vaarallisten suhteiden 72-vuotiasta veteraaniohjaajaa Raili Wahlmania. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Esityksen jälkeen rovasti Matti J. Kuronen pudisteli päätään ja siunaili v-sanojen määrää. Kuronen vitsailli kännykkälaskurista, joka laskisi, kuinka monta kertaa Lappeenrannan kaupunginteatterin näytelmässä Vaarallisia suhteita sanotaan sana vittu.

Se on pohdinnan paikka. Jokainen meistä on putkahtanut tähän maailmaan tuon elimen kautta. Se on portti elämään ja siksi tuon sanan lausuminen turhaan tuntuu vähän samalta kuin rikkosi tieten tahtoen kymmenettä käskyä. Ymmärrän hyvin Kurosen huolen.

Tapojensa mukaan Leea Klemola on saanut näiden välimerkkejä nykykielessä korvaavien vittujen väliin myös tavattomasti painavaa asiaa. Englantilaisen näytelmäkirjailijan Christopher Hamptonin itsevaltiuden aikaan (1700-luvulle) sijoitettu eroottinen pukudraama on muuttunut kuin taikaiskusta kuvaukseksi niistä peloista, joita tuleva vanhuus meissä keski-ikäisissä herättää.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on mollivoittoinen tragikomedia mummoksi tulemisen kauhuista. Mukana on tietenkin myös paljon kaikuja niistä kiivaista yhteenotoista, joita räiskyvällä Klemolalla on uransa aikana ollut. Terveysniuhot, virkamiesnäyttelijät ja byrokratiaa kainalokeppinään käyttävät tekotaiteilijat saavat kuulla kunniansa.

Viidenkympin merkkipaalua lähestyvälle Klemolalle edessä oleva vanhuus on ilmiselvästi kauhujen tyyssija. Se on kuin Gobin autiomaa, jossa kuiva hiekka narskuu hampaissa jo ennen kuin monttua on ehditty edes peittää.

Klemolalla on kyky kyseenalaistaa ja nähdä toisin. Klemolan käyttämä kieli on herkullista. Hänen ajatustensa seuraaminen on hyvin palkitsevaa. Kaiken kruunaan lempeä sarkasmi ja itseironia, joita hän viljelee esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla ilmestyvissä lehdissä julkaistavassa kolumnisarjassaan.

Sieltä voitte lukea myös, mikä on kaupunginteatterin näyttämölle ilmestyneen lasiseinäisen tupakkakopin syvin olemus.

Vaarallisten suhteiden heikoin lenkki on toteutus. Esityksessä ei ole sitä räjähtävää energisyyttä, joka nosti esimerkiksi Leea ja Klaus Klemolan Kokkola-trilogian (Kokkola, Kohti kylmempää, New Karleby) suomalaisten teatteritekojen joukkoon.

Meno näyttämöllä äityy hurjaksi vain kerran, kun tarinan nuorella miesnäyttelijällä Seppo Volasella (Turo Marttila) ottaa Jeesuksen roolissa oikein kunnolla eteen.

Puhti on poissa. Noin puhtaasti teknisessä mielessä kysymys on siitä, että esityksen rytmi ei ole komedialle tyypillinen. Ajoitukset eivät mene kohdalleen.

Klemola on kuitenkin ohjaaja, jolle kaikki säännöt on tehty sitä varten, että niitä rikotaan. Itse otaksun, että hieman unettava perustunnelma johtuu siitä, että tarinan keskiöön nostetut kaupunginteatterin kunnianarvoiset vanhat ladyt Marja-Liisa Ketola ja Marjatta Linna eivät ole päässeet oikein sinuiksi esittämiensä roolihenkilöiden kanssa.

Se on tietenkin sääli, koska yllättävä dramatisointi tekee kunniaa näiden kahden veteraaninäyttelijän pitkälle uralle.

Kovin hyvin ei tällä kertaa me myöskään nuoremmilla näyttelijöillä. Klemolan tavaramerkiksi ohjaajana on tullut se, että yksi tai useampi miesnäyttelijä joutuu pyllyilemään näyttämöllä osan aikaa kelteisillään. Lappeenrannan kaupunginteatterissa sukukalleuksiaan esittelee Sami Lanki.

Teatterinjohtaja Jari Juutisen Klemola veti omien sanojensa mukaan näyttämölle, koska äijä on niin komea. Juutinen näyttelee äänimies Aulista.

Äänimiehistä Klemolalla on muutakin sanottavaa. Näytelmän veteraaniohjaaja Raili Wahlman (Marja-Liisa Ketola) ihmettelee yhdessä vaiheessa ääneen Aulista ojennettuaan, onko autismi äänimiesten ammattitauti.

En tiedä, millaisissa tunnelmissa produktio on työstetty esitykseksi, mutta jotenkin väsynyt ja tuskainen tunnelma Vaarallisista suhteista välittyi katsomoon asti.

Kirkkouskovaisten ei kannata vetää poroja sieraimiin, vaikka näytelmän Jeesus tulee näyttämöllä hieman epäsovinnaisella tavalla. Näytelmän dramaturgia on rakennettu ihmisen voimakkaimman tunnekokemuksen ympärille. Vaarallisia suhteita on kuvaus kuolemanpelosta.

Kuten näytelmän veteraaniohjaaja Walhman toteaa, me joudumme kohtamaan tuon pelon ypöyksin ja se kova paikka. Uralla tai hankitulla omaisuudella ei äkkiä olekaan mitään merkitystä. Tärkeää on vain se, miten paljon on pystynyt antamaan ja vastaanottamaan rakkautta.

Klemolan näytelmässä teatteri ei ole taiteen pyhättö, vaan työmaa. Arki on tärkeintä, mitä meillä on.

Näytelmän tulevaisuuden Suomessa ammattiteatteri on henkitoreissaan. Kirkko sen sijaan on ja pysyy, vaikka sen ohjelmistossa on edelleen vain ne kaksi näytelmää.

Voiko kirkko Leea Klemolan kaltaiselta taiteilijalta kauniimpaa tunnustusta saada? Vaarallisia suhteita on näytelmä, jossa on mukana aimo annos sitä kirkon peruskalliota, pyhää henkeä. Toiset ihmiset, joita myös kauniisti lähimmäisiksi sanotaan, ovat kaikki, mitä meillä on!