Avainsana: Sami Järvinen

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin

Lohduttomasta lohdulliseen – yksityisestä yleiseen

Ikuisesti sinun on Kaisu Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen
Ikuisesti sinun on Kaisa Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen

Läheisen ihmisen kuolema on aina järkyttävä kokemus. Shokki kuolema on silloin, kun elämän tärkein ihminen temmataan pois täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta. Tällainen kuolonviesti on kuin moukarinisku sydänalaan.

Näyttelijä Kaisa Leppänen on seurannut hyvin läheltä tällaista tragediaa, jossa pitkä parisuhde päättyy miehen yllättävään, tapaturmaiseen kuolemaan.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on omistettu Askolle, Maaritille, Reetalle ja Iidalle. Käsiohjelman Asko on syyskuussa 2011 moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt näyttelijä Asko Sahlman. Kaisu Leppäsen on Maaritin sisaren tytär ja Maaritin ja Askon kummilapsi.

On vaikea kirjoittaa esityksestä, joka kertoo minulle hyvin tärkeistä ja merkityksellisistä ihmisistä. Leppänen ja hänen kanssaan esityksen tehnyt Mikael Saari päästävät minut tästä pulmasta sillä, että Ikuisesti sinun kertoi meille Lappeenrannan Veeran kammariin kokoontuneille katsojille samalla jotakin hyvin oleellista ja yleispätevää meistä ihmisistä.

Ja sehän on juuri taiteen tehtävä.

Ihmisen mieli on kokonaisuus. Me emme elä eilisessä tai huomisessa, vaan tässä ja nyt. Siksi meille todella tärkeät asiat eivät ole tunnetasolla vain muistoja, vaan ne ovat koko ajan läsnä. Meidän minuutemme on näiden merkityksellisten elämänkokemusten summa.

Rakastuminen ja intohimo muuttuvat vuosien myötä pitkässä parisuhteessa parhaimmillaan hyvin syväksi kiintymykseksi. Kirkollisessa vihkikaavassa ei turhaan käytetä vertausta, jossa kahdesta tulee yksi. Näin läheinen ihminen kulkee meidän mukanamme vielä kuolemansa jälkeenkin. ”Hän on aina vierelläsi”, kuten käsiohjelmaan painetussa anekdootissa kerrotaan.

Koskettavimmillaan ikuisesti sinun oli Leppäsen itse kirjoittamien lyhyiden monologien ja laulujen aikoina. Ikuisesti sinun ei ole vain kertomus hänen kummitätinsä kokemasta tragediasta, vaan Leppänen on ilmiselvästi kirjoittanut teksteihin myös omia kokemuksiaan ja muiden läheisten ihmisten kokemuksia.

Leppänen on tehnyt omaa surutyötään ajattelemalla ja kirjoittamalla.

Esitys oli koskettavalla tavalla samalla sekä hyvin henkilökohtainen että yleispätevä. Mukana olivat tarinan henkilöiden kaikki ikäkaudet lapsuudesta aikuisuuteen, seurustelu tulevan puolison kanssa, elämän arki parisuhteessa, katkerat riidat ja niistä eheytyminen.

Nämä muistot elävät esityksessä rinnan läheisen kuoleman aiheuttaman tuskan ja sitä seuranneen lamaantumisen kanssa. Masennuksen kuvaus viedään aina siihen pisteeseen asti, jossa elämä on niin raskasta, että jopa roskapussin kantaminen ulos muuttuu liian painavaksi taakaksi.

Mutta Ikuisesti sinun kertoo myös siitä, miten syvästä masennuksesta voi toipua.

Nykyisin freelancer näyttelijänä työskentelevä Leppänen valmistui Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2009. Profiilissaan hän kertoo erikoituneensa nimenomaan musiikkiteatterin tekemiseen.

Leppänen näytteli kaksi vuotta kiinnitettynä Kotkan kaupunginteatterissa, jossa hän näytteli muun muassa Tsaarin kakaroissa. Sitä ennen hän on teki musiikkirooleja esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa ja Kotkan kauden jälkeen Lahden kaupunginteatterissa.

Allekirjoittaneen asiantuntemus ei riitä musiikkiesitysten arviointiin. Leppänen itse määrittelee oman äänialansa mezzosopraanoksi. Laulujen herkkyyden ja Leppäsen äänestä huokuvan läsnäolon ja lämmön jokainen meistä katsomossa istuneista pystyi hyvin rekisteröimään.

Esityksen toinen tekijä Mikael Saari on opiskellut Laden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutissa. Parhaillaan Saari on pääroolissa syyskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneessa musiikkinäytelmässä Poika Mancini.

Lahjakas nuori mies ei vain laula ja näyttele, vaan hän on myös säveltänyt ja sovittanut Leppäsen sanoittamat laulut.

Käsiohjelmassa Leppänen kertoo, että produktio on ollut hienon yhteistyön alku.

”Usein minulla on ollut ajatus, sanat ja Mikaelilla kohta, jos ei heti sävel”, Leppänen kirjoittaa.

Toivotaan, että näiden kahden lahjakaan ihmisen yhteistyö jatkuu.

Esityksen pianistina soitti Anu Silvasti, ja upeasti soittikin. Hän on myös tehnyt musiikin sovituksen.

Torstain vierailuesitys oli loppuunmyyty. Aika moni jäi myös ilman lippua.

Tasokkaiden vierailuesitysten merkitys kasvaa jatkossa myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Eri teattereiden ja ryhmien yhteistyöstä tulee itse asiassa teatterille hyvin pian elinehto.

Jo tämän vuoksi päätös olla säästösyistä toistaiseksi rakentamatta Lappeenrannan uuteen teatteritaloon toista näyttämöä rampauttaa teatterin toimintaa vakavasti.

Itse toivon, että asia otetaan vielä uudelleen tarkasteluun. On järjen vastaista investoida uuteen teatteritaloon yli 20 miljoonaa euroa ja rampauttaa heti sen jälkeen teatterin toiminta lyhytnäköisillä säästötoimilla.

Homma muistuttaa ikävästi imatralaisten touhuja reilut 25 vuotta sitten. Kaupunkiin rakennettiin 60 miljoonalla markalla kulttuurikeskus, jonka konserttisali oli aikanaan akustiikaltaan yksi maan parhaista. Pian salin valmistumisen jälkeen kaupunki päätti säästösyistä lopettaa oman kaupunginorkesterinsa.