William Shakespearen Coriolanus on viiltävä vallan analyysi ylimielisen eliitin ja välinpitämättömän kansan suhteista. Japanilaisen Shiten teatterin japanilaisesta teatteriperinteestä ammentanut esitys väritti Shakespearen synkkää poliittista draamaa myös huumorilla.
Näytelmän Coriolanus ei käynyt taistoon kansansuosiosta roomalainen lyömämiekka gladius tai japanilaiseen samuraiperinteeseen kuuluva lyhyt wakizashasi kädessään. Ei, Coriolanus nosti tanaan pitkän vehnäpatongin. Vahvempaa symbolia vallan syväanalyysiin tuskin tarvitaan – kysymys on aina viimekädessä leivästä.
Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi tiistaina Imatralla perinteidensä mukaisesti väkevästi. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin oma ohjaus Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta ei ole menettänyt juuri mitään ensi-illan intensiteetistä, vaikka Teatteri Imatran vanhanaikainen näyttämö nosti Jarno Kolehmaisen tulkitseman monologinäytelmän kadeteerille.
Keskiviikkona saimme nähdä jotakin, jonka veroista edes Suomen suurimmat teatterifestivaalit eivät yleensä pysty yleisölleen tarjoamaan. Japanilaisen Chiten teatterin väkevää Shakespeare-tulkintaa Coriolanus ei ole nähty Euroopassa kuin Shakespearen näytelmiin keskittyvällä, maailmankuululla Globe -festivaalilla Lontoossa ja kerran Venäjällä, jos Venäjä nyt vielä voidaan laskea osaksi Eurooppaa.
Shahmardan ei turhaan kehunut esityksen jälkeen sen ajankohtaisuutta. Näytelmän keskeiset teemat ovat näkyvästi esillä vaikkapa parhaillaan käynnissä olevissa EU-vaaleissa. Kuunnelkaa ja katselkaa, mitä johtavat ehdokkaat puhuvat ja miten he esiintyvät. Lukekaa, mitä ehdokkaista ja vaaleista kirjoittavat merkittävimmät poliittiset kommentaattorit. Molempien puheista paistaa rievien välissä ylimielisyys ja halveksunta tietämätöntä ja typerää rahvasta kohtaan.
Ja toimii se toisinkin päin. Kansa haluaa leipää ja jääkiekon MM-kisojen kaltaisia sirkushuveja. Se antaa tahdottomana taluttaa itseään sinne, mihin eliitti sitä nenärenkaasta vie. Shakespearen näytelmän Coriolanus on susi, joka ”rakastaa” lampaitaan.
Sankarina juhlittu ja kansan äänillä konsuliksi valittu Coriolanus karkotetaan lopulta Roomasta hänen ylimielisen käytöksensä takia. Kostaakseen roomalaisille tämän hylkäämisen Coriolanus liittoutuu vanhan vihamiehensä Aufidiuksen kanssa.
Näytelmän tarina muistuttaa tässä Ukrainan tapahtumia. Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovitshin pako Valadimir Putinin johtaman Venäjän helmaan ei kulje ihan käsi kädessä Shakespearen tarinan kanssa, mutta lopputulos on sama. Eliitin edustaja on valmis uhraamaan jopa oman kansansa turvatakseen omat etunsa.
Tässä lienee myös yksi syy, miksi Shahmardan on valinnut tämän huikean Shakespeare-tulkinnan Imatran festivaalien ohjelmistoon.
Shakespearen tragediat ovat hyvin puheliaita. Olemisen kanssa syntyy jatkuvana nauhana monenlaisia filosofisia pulmia. Shakespearen kieli on kuin suomalainen suo, silmiä hivelevän kaunis, mutta myös petollisen upottava letto.
Kieli ei ole kuitenkaan japanilaisten festivaaliesityksen suurin ongelma. Teatteri Imatran näyttämön takaseinään heijastettiin koko ajan ehkä hieman kömpelösti runomittaan taipuva, mutta sitäkin selkeämpi tekstitys, jonka avulla näytelmän juonta oli helppo seurata.
Suomen ja japanin kielen intonaatiot ovat myös hyvin lähellä toisiaan. Sen huomasi jo siitä, että Chiten teatterin näyttelijät pystyivät tuottamaan näyttämöllä painotuksiltaan ja intonaatioltaan lähes täydellisiä suomenkielisiä lauseita improvisaatiopohjalta. Nämä bravuurit myös yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksilla.
Myös mentaliteetissa on paljon samaa. Sen tunnistaa jokainen, joka on katsonut ahkerasti esimerkiksi mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvia. Tyynen pinnan alla räiskyy. Volyyminappulassa on tavallisesti vain kaksi asentoa, tyyni arvokkuus (puhumattomuus) ja keuhkojen pohjasta lähtevä raivo.
Suurin pulma esityksen seuraamisessa oli tietenkin se, ettei tällainen maatiaismölli tiedä tai ymmärrä juuri mitään japanilaisesta teatteriperinteestä, jonka juuret ulottuvat katkeamattomina satojen vuosien päähän menneisyyteen. Suurin osa esityksen hienouksista jäi tämän kulttuurimuurin taakse piiloon.
Olen kuitenkin aika vakuuttunut, etteivät ohjaaja Motoi Miura ja hänen ensemblensä ole suhtautuneet sen paremmin Shakespeareen kuin edustamaansa teatteriperinteeseen kovin ryppyotsaisesti. Toisaalta ainakin kabuki-teatterin juuret ovat nimenomaan ronskeissa varietee-esityksissä.
Näytelmän alussa esitetty kohtaus, jossa sankarimme ratsastaa Roomaan, muistutti minusta kovasti Monty Pythonin (Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden) elokuvaa Monty Pythonin hullu maailma, tai oikeammin samasta tekstitä muokattua säkenöivän hauskaa revyytä Spamalot, joka pyörii Lontoon teattereissa tie kuinka monetta vuotta.