Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio Traumaruumis on toimittajan kannalta ammattieettisesti vaikea pala. Voiko tunnistettavan henkilön mielisairaudesta kertoa julkisuudessa, vaikka kyseinen henkilö on vielä erikseen ilmaissut, ettei hän sitä halua?
Lain ja journalistien omien eettisten ohjeiden antama vastaus tähän kysymykseen on varsin yksiselitteinen, ei saa, ellei tällä tiedolla ole huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä.
Näyttelijä Seidi Haarlan ja ohjaaja Ruusu Haarlan Traumaruumis kertoo heidän äitinsä mielisairaudesta ja sen aiheuttamasta perhetragediasta.
Traumaruumis voidaan kai määritellä dokumenttiteatteriksi. Se ei ole kuitenkaan dokumentti äidin mielisairaudesta, vaan esitys kertoo siitä, miten sisarukset muistavat traumaattisen lapsuutensa tapahtumia aikuistuttuaan. Traumaruumis on tämän eheytymisprosessin kuvaus.
Ruusu Haarlan ohjaamassa ja sisarusten yhdessä kirjoittamassa näytelmässä Seidi Haarla esittää pitkissä monologeissa vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä, ympäristötaiteilija Teuri Haarlaa ja itseään. Osa tekstistä perustuu Seidin ja Ruusun äitinsä ja isänsä kanssa produktion aikana käymiin keskusteluihin, osa sisarusten omiin lapsuudenmuistoihin.
Osa kohtauksista on toteutettu videon avulla. Mukana on myös yksi sisaruksista alle kouluikäisinä kuvattu video, jossa tytöt leikkivän sijaiskodissa. Seidi osoitti kuvasta kolmipyörällä tarmokkaasti polkevaa tyttöä ja kertoi, että hänellä ei ole mitään muistoja tuosta lapsesta, vaikka hän tietää, että hän on itse tuo videolla esiintyvä tyttö kuusivuotiaana.
Näin meidän muistimme toimii. Meidän elämänhistoriamme, siis oman minuuden kokemisen ja puhtaan fiktion välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Me voimme yrittää dokumentoida omaa elämäämme valokuvien, videoiden, päiväkirjamerkintöjen, koulutodistusten ja muiden virallisten asiakirjojen avulla, mutta muistot näihin todellisiin tapahtumiin liittyvistä motiiveista ja tunteista meidän pitää keksiä yhä uudelle.
Meidän muistimme ja siten myös muistomme on elävä orgaaninen prosessi. Se on jatkuvassa muutoksen tilassa. Me keksimme oman minuutemme rakennusaineet yhä uudelleen ja järjissään eli täysjärkisten kirjoissa meidät pitää vain jatkuva vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.
On helppo ymmärtää, miten traumatisoivaa lapsen kannalta on se, jos tämä tässä elämänvaiheessa ylivoimaisesti merkittävin toinen ihminen ei ole järjissään.
Esityksen toinen kulminaatio piste oli kohtauksessa, jossa Seidi kertoi omasta sairastumisestaan, sairaalahoitoa vaatineesta psyykkisestä romahduksesta.
Tästä nollapisteestä alkoi ehkä myös Seidin ja hänen sisarensa psyykkinen eheytyminen lapsuuden traumoista. Tämä prosessi on ilmiselvästi vielä myös pahasti kesken. Esitys päättyi kohtaukseen, jossa sisarukset yhdessä vakuuttivat fläppitaululle kirjoitetussa tekstissä, ettei minkäänlainen sovinto äidin kanssa voi koskaan tulla kysymykseen.
Itse olin esityksen aikana ja olen vielä nytkin hämmentynyt siitä, miten vahvan torjunnan se minussa herätti. Oma kykyni samaistua ja tuntea empatiaa tuntui valuneen Teatteri Telakan katsomosta ainakin pari kerrosta alemmaksi, Tampereen teatterikesän esityksessä
Haarlat ovat tehneet esityksen hyvin henkilökohtaisesta, arkaluonteisesta ja hyvin kipeästä aiheesta. Myös se on päivänselvää, että merkittävämpään aiheeseen sisarukset eivät taiteilijoina olisi voineet tarttua. Meidän kaikkien isät ja äidit eivät ole olleet tai ole hulluja, alkoholisteja, narkomaaneja, tunnekylmiä uraohjuksia tai väkivaltaisia narsisteja. Epätäydellisiä he kaikki ja me kaikki olemme olleet ja olemme edelleen kaikki tyyni.
Aiheen merkittävyys antaa tietenkin yhden vastauksen kysymykseen, joka minun piti tehdä itselleni tämän jutun alussa. Jos oman tai itselle läheisen ihmisen hulluuden aiheuttamaa tuskaa ei saisi millään tavalla käsitellä julkisuudessa, merkittävää osaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista ei olisi koskaan kirjoitettu, maalaustaiteen mestariteoksia maalattu, eikä musiikkia sävelletty.
Jäin kuitenkin miettimään tekijöiden motiiveja. Mikseivät he käyttäneet enemmän hyväkseen niitä keinoja, joita heillä on taiteilijoina? Miksi minut katsojana jätettiin täysin sivullisena, sillä siltä minusta koko ajan tuntui, tirkistelijän asemaan?