Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.
Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.
Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.
Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.
Jotenkin näin se menee.
Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.
Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.
Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.
En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.
Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.
Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.
Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.
Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.
Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.
Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.
Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.
Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.
Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.
Äiti, äiti, missä sinä olet?
Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.
Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.
Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.
Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.
LIKA
Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025
Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen