Avainsana: Q-teatteri

Q-teatterin Tuvi toas on taidokkaasti pelkistetty ja hienosti näytelty sukupolvidraama – Näytelmän keskiössä on toisen polven maahanmuuttaja Mari ja kysymys identiteetistä kahden kulttuuri ristipaineissa – Kokemuksena näytelmä oli maailmankuvaa avartava

*Anna-Sofia Tuominen tekee hienon roolityön näytelmän Marina. Kuva © Pate Pesonius*

Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.

Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.

Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.

Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.

Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.

Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.

Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.

Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.

Tuvi toas eli pulu huoneessa on sukupolvidraama. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, näytelmän Mari, hänen äitiään näytellyt Kate Lusenberg ja äidinäitiä näytellyt Eeva Mäkinen. Kuva © Pate Pesonius

Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.

Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.

Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.

Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.

Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.

Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.

*Yksinäisyyden teemoja käsiteltiin Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Kuvassa Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Olli Riipinen, Eeva Mäkinen ja Touko Nikkilä. Kuva © Pate Pesonius*

Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.

Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.

Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.

Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.

Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.

Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.

Tuvi toas eli pulu huoneessa

Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024

Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka

Videosuunnittelu työryhmä

Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen

Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa

Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

*Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius*

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius

Q-teatterin The Pimpsons on vitsi, sitä mojovinta lajia – Lauri Maijalan näytelmä vei meidät katsojat meemien ihmeelliseen maailmaan – Miten tehdään puheteatteria maailmassa, jossa sanoilla ei ole enää sisältöä tai merkitystä?

Marge Pimsonin roolin näytellyttä Riia Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänestä. Vahva maskeeraus ja hurja töttöröperuukki tekivät Katajan näyttelemästä roolihahmosta hahmosta kyllä kovasti esikuvansa animaatiohahmo Marge Simpsonin näköisen. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Amerikkalainen Matt Groening kuvaa jättimenestykseksi nousseessa animaatiosarjassa Simpsonit (The Simpsons) amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskivertoperheen kipukohtia komedian keinoin. Suomalaisen Lauri Maijalan Pimpsoneissa (The Pimsons) komediasta on muotoutunut perhehelvettiä kuvaava makaaberi tragedia.

Näin hedelmällistä voi populaarikulttuurin ja teatteritaiteen vuoropuhelu olla. Eikä tässä toteamuksessa ole nyt mukana edes ironian häivähdystä. The Pimpsons oli loistava ja varmasti mieleenpainuva aloitus tiistaina käynnistyneelle Tampereen Teatterikesälle.

Maijala on selvästi Groeningin ja hänen luomansa animaatiosarjan fani. Sitä todistivat jo näytelmään otetut suorat englanninkieliset sitaatit Simpsoneista. Näytelmänä ThePimpsons oli ensimmäisellä tasolla strindbergiläinen kuvaus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen perheen kärsimyksistä. Vanha tuttu juttu siitä virtahevosesta olohuoneessa.

Tässäkin Maijala seuraa, tosin ehkä hieman kieli poskella, idolinsa jalanjälkiä. Sarjakuvataiteilijana yksi Groeningin läpimurtotöistä oli ja on vuonna 1977 ensimmäisen kerran ilmestynyt Elämä on helvettiä (Life in Hell).

Q-teatteri on siitä mainio ensemble, että sen jokainen produktio on aina ollut yllätyksiä täynnä, eikä katsojan nytkään tarvinnut pettyä. Pimpsons näytelmän toinen, ja minusta kaikkein kiinnostavin taso paljastui silmiemme eteen jo heti esiripun avauduttua.

The Pimpsons päätyi kohtaukseen, jollaisesta Simpsonien jaksot aina alkavat. Tarinan hahmot Brt Pimpson (Lotta Kaihua), Homre Pimpson (Eero Ritala), Magre Pimpson (Riia Kataja) ja Ilsa Pimpson (Satu Tuuli Karhu) istutettiin perheen olohuoneen sohvalle television ääreen. Olohuoneen seinää koristava taulu oli kiinnostavayksityiskohta esityksen lavastuksessa. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Maijalan tärkein oivallus on epäilemättä siinä, että me olemme siirtyneet kuvallisen viestinnän ja meemien aikaan. Tässä maailmassa vain sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Maailman pisimpään jatkuneena animaatiosarjana Simpsonit on oiva esimerkki kuvan voimasta. Yhä uusia tuotantokausia käynnistetään, vaikka mitään uutta sanottavaa tai uusia ideoita tekijöillä ei ole ollut enää vuosiin. Sarjakuvan ja animaation sankarit ovat paitsi iättömiä myös kuolemattomia.

Lavastuksen värimaailma oli tuttu jokaiselle, joka on joskus katsonut teevisiossa tai elokuvissa Simpsoneita – siis käytännössä joka ikiselle katsojalle. Tuttu oli myös Pimpsoneiden keittiön ikkunan takana häämöttävä ydinvoimala, jonka jäädytyskolonnit työnsivät ilmaan vesihöyryä. Näytelmän isä, Homre Pimpson työskenteli tuossa ydinvoimalassa 40 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Simpsoneiden Homer Simpsonin vuonna 1989 alkanut työura Springfieldin ydinvoimalassa jatkuu ilmeisesti yhä vaihtelevalla menestyksellä.

Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun Simpsonit aloitti maailmavalloituksensa aluksi The Tracey Ulman Show’n mainoksia rytmittävänä täytepalana. Luultavasti 50-luvulla syntynyt Groeningiin on tehnyt hänen nuoruudessaan lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 1979 Yhdysvalloissa sattunut Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus. Tuosta vuodesta lähtien ydinvoimala on ollut aina meidän päiviimme asti tärkein symboli sille maapallon biosfääriä tuhoavalle koneistolle, joka käynnistyi ja reilut 200 vuotta sitten.

Aidossa taideteoksessa ei ole yhtään merkityksetöntä yksityiskohtaa. Pimpsoneiden olohuoneen seinää koristi realistinen maalaus, jossa oli kuvattu purjevene myrskyävällä merellä. En ole katsonut Simpsoneita kymmeniin vuosiin, mutta olen aika varma, ettei tällaista esteettistä yksityiskohtaa löydy yhdestäkään sarjan jaksosta.

Oliko maalaus vain näyte Pimsonien keskiluokkaisesta taidemausta? Ei minusta. Minulle Maijalan ja lavastuksen suunnitelleen Janne Vasaman näytelmään tuoma yksityiskohta toi hakemattakin mieleen Pasi Toiviaisen Ylelle tekemän podcastin otsikon Ilmasto on peto. Juuri nyt tuo peto kerää voimiaan meriveden lämpötilan noustessa asteen kymmenys kymmenykseltä yhä korkeampiin lukemiin.

Näytelmän karu toivottomuus sai ahdistavan voimansa juuri tältä meemitasolta. Raju psykoanalyyttinen puhe perheen perimmäisitä ongelmista ei saanut aikaan puhdistautumisen kokemusta, vaan oli kuin kärpästen surinaa katsojan korvissa. Se katharsis jäi kokematta.

Kolmas näyttämöltä löytynyt meemi kuvaa sekä Pimpsoneissa että Simpsoneissa meidän nykyistä elämäntapaamme kattavasti. Tuo esine ei ollut tietokone tai kännykkä. Se oli mukavalta näyttävä sohva, elämän valtaistuin, jolla näytelmän Homre Pimpson teki, ja meistä itse kukin tekee illasta toiseen hidasta kuolemaa sen vähintään 60-tuumaisen viihteen alttarin edessä.

Ihminen, joka ei ole koskaan kuullutkaan The Simpsons animaatiosarjasta, voi katsoa ja kokea Pimsonit strindbergiläisittäin kirjoitettuna ja näyteltynä raastavana perhehelvetin kuvauksena. Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu heittäytyivät Brt Pimsonin ja Ilsa Pimsonin rooleihin hurjalla energialla. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Walt Disney loi oman sarjakuva- ja animaatioimperiuminsa inhimillistämällä eläinhamoja ankasta hevoseen ja hiirestä kissaan. Groening pyrki ja pääsi vähintään samaan vaikuttavuuteen epäinhimillistämällä piirroshahmonsa. En tarkoita tällä sarjakuva- ja animaatiotaiteelle tyypillistä liioittelua, jossa silmät, korvat ja nenät paisuvat mahdottomiin mittoihin ja ihmiskehon muitakin mittasuhteita muutetaan koomisen tai traagisen efektin aikaansaamiseksi. Groeningin neronleimaus oli värjätä tarinan valkoiset amerikkalaiset, punaniskaiset perusjenkit keltaisiki. Hyvin mieleenpainuvaa on myös se, että näillä hamoilla on käsissään vain kolme sormea.

No se kolme sormea sataa olla myös animaatiohahmojen piirtäjien kädenojennus ominaisuudelle, joka yhdistää niin heitä, kuvitteellista Homer Simpsonia kuin tämän blogin kirjoittajaa – laiskuudelle.

En ole onnistunut löytämään yhtään syvällistä analyysia Simpsonien värimaailmasta tai muotokielestä. Ilmeisesti Simpsonien väriskaala on toiminut väritietoisessa ja usein myös avoimen rasistisessa sarjan kotimaassa hyvin. Ainakaan Suomeen asti ei ole edes nykyisenä identiteettipolitiikan aikana kantautunut suuria kohuja. Itse olen lukenut vain siitä, miten etnisesti intialaistaustaiset ovat loukkaantuneet puhetavasta ja aksentista, jolla Hank Azaria on ääniroolissa esittänyt kauppias Apu Nahasapeepapetiloa.

Simpsoneissa koomisten kohtausten kehittelyt päättyvät usein visuaalisesti esitettyyn huipentumaan. Tarinan todellisuus käännetään päälaelle yhdellä kuvalla, jonka tulkinta tosin rippu kovasti katsojan ennakkoluuloista ja maailmankuvasta. Mutta siinä se hauskuus juuri piilee. Pimpsoneissa Maijala on täyttänyt tarinan yllättävät käänteet, punchlinet slapstick-komiikalla.

Maijalalla on taito ja miksei myös häijy tapa tehdä pilaa meidän katsojien ennakko-odotuksista. Tavallaan Pimpsonit on produktiona nimeä myöten iso vitsi. Pimppi, pimpimpi Pimsons. Näyttelijät oli värjätty keltaisella ihovärillä ja me katsojat katsoimme näitä hahmoja jo ennakko-odotustemme perusteella keltaiseksi läpivärjättyjen silmälasien läpi.

Se laittoi näytelmän näyttelijät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Miten luoda uskottava karaktääri hahmolle, jonka uskottavuus on lähtökohtaisesti täysin olematon?

Me elämme maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja kymmenen minuutin Tiktok-videoon saadaan mahtumaan jo kokonainen emävalheiden universumi. Kirjoitettu ja kohta myös puhuttu kieli menettävät hyvää vauhtia merkitystään. Tästä me saimme esimaku siitä irrallisten lauseenpätkien kakofoniasta, jolla Pimpsonit alkoi ensimmäisessä näytöksessä.

Arvelen, että juuri tätä ongelmaa Lahden kaupunginteatterin johtajaksi kohta siirtyvä Maijala on pohtinut intensiivisesti käsikirjoittaessaan ja työstäessään ensemblensä kanssa Pimpsoneita näytelmäksi. Ehkä Q-teatterin produktio on ollut tekijöilleen myös eräänlainen kenttäkoe, jossa on tutkittu, mitä tapahtuu, kun suoraan vuorovaikutukseen ja vahvaan läsnäoloon perustuvaan teatteriin tuodaan katsojien ja näyttelijöiden väliin voimakas emootioon ja vahvaan visuaaliseen muistijälkeen perustuva elementti.

Aikaisemmin Ria Kataja on teatterirooleissaan tehnyt huikealla näyttelijäntyöllään minuun lähtemättömän vaikutuksen monta kertaa. Nyt Marge Pimpsonia näytellyttä Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänen perusteella. En tiedä, oliko Katajan tarkoitus jäljitellä Simpsoneissa Marge Simpsonin ääniroolia näyttelevän Julie Kevnerin matalaa ja käheää alttoa, vai oliko näyttelijän äänihuulet lujille laittaneella rooliäänellä jokin muu tarkoitus?

Eero Ritala korosti Homre Pimpsonin roolissa tämän hahmon koomisia ulottuvuuksia. Humalainen mies on suomalaisen komedian vakiohahmoja. Mitään hauskaa ei aivonsa ja terveytensä tärvänneessä vanhassa juopossa todellisuudessa ole ja Ritala teki tämän selväksi yhdellä loisteliaalla eleellä. Ritalan roolihahmolla oli pidätysvaikeuksia jopa kotioloissa. Miten riemastuttavaa on samaistua roolihahmoon, jos samanlainen paskahousu ähisee omalla kotisohvalla tai, mikä pahinta, kurkkii vastaan vessan peilistä.

Näytelmässä perheen aikuiseksi kasvanut poika Brt Pimpson on elämän vastoinkäymiset tyynesti kohtaava optimisti ja tytär Ilsa Pimpson todellisuutta syvällisesti pohtiva pessimisti. Nämä luonne-erot löytyvät myös Simpsonien Bartista ja Lisasta. Näytelmässä molempia sisaruksia yhdistää se, että he paljastuivat luusereiksi, kun elämän kulissit oli purettu. Vaikka hahmoihin ei oikeastaan voinut samaistua, Lotta Kaihuan ja Satu Tuuli Karhun näyttelijäntyönsä hurjasta energisyydestä saattoi nauttia.

Pimpsonit päättyi takaumana esitettyyn kevennykseen, jossa päädyttiin sinne, mistä animaatiosarjan Simsonit aina alkavat. Mukana oli nyt myös Pimpsonien perheen kolmas lapsi, mutta tarinaan ujutettua dekkaria kadonnen lapsen arvoitus ei avattu sen kummemmin.

The Pimpsons

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 8.8.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Janne Vasama

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen

Äänisuunnittelu: Markus Tapio, Pekka Kiiliäinen

Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala

Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen

Toiset virkkaa, toiset twerkkaa

jälkeenjäävät — Pate Pesoniuksen montaasitekniikalla toteutetut näyttämökuvat kuvaavat sattuvasti, miltä Jälkeenjäävien huikea lavastus näytti. Se oli valojen ja kuvien kakofoniaa. Kuvassa Elena Leeve ja Tommi Korpela. Kuva Q-teatteri/Pate Pesonius

Kollektiivisesti älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Elämä on absurdia. Juuri kun kuvittelit kiivenneesi onnesi kukkuloille, huomaat istuvasi vyötäisiäsi myöten haisevassa kurassa. Näin se käy, hui hai.

Elämä ei ole helppoa ja melkein yhtä vaikeata on kuvata sitä absurdin huumorin keinoin. Q-teatterin tekijät onnistuvat kuitenkin siinä, mikä on melkein mahdotonta. Jälkeenjäävät on hillittömän hauskaa ja ennen kaikkia älykästä teatteria. Jo esityksen nimen monista merkityksistä voisi kirjoittaa pitkän esseen (mikä tietenkään ei olisi enää yhtään hauskaa).

Jälkeenjäävät koostuu lyhyistä ja pitkistä episodeista. Jokainen ryhmän jäsen on osallistunut niiden aiheiden ideointiin. Ohjaaja Jani Volasen mestarillinen työn jälki näkyy kuitenkin varsinkin pitkien episodien esittämisessä.

Otetaan tähän esimerkkinä vaikka episodi, jossa omaiset kokoontuivat kirkkoherran johdolla pohtimaan tarinan lesken miehensä haudalle pystyttämän ”Manneken Pis” –patsaan aiheuttamia haittoja.

Kohtausta varten kirjoitettu teksti on loistava, se on täynnä yllättäviä käänteitä. Todellisen naurupommin episodista teki Volasen ohjaus. Kohtauksen ajoitukset menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Huomasin itsekin kiljuvani naurusta, vaikka mielen pohjalla kaiversi lauantai-iltana ja kaivertaa yhä Kansallisteatterin Keuhkojen aiheuttama syvä ahdistus.

Me miehet toimimme välillä (tai oikeammin usein, ikävä kyllä) omassa omnipotenssissaan kuin ääliöt. Koko esityksen ehkä hauskin, tai ainakin karmaisevin episodi on kohtaus, jossa noin viisikymppinen yritysjohtaja ja golffari (Tommi Korpela) piti kokoon kutsumansa perheen edessä eropuheen vaimolleen ja esitti sen jälkeen Virkkaa ja twerkkaa -räpin uudelle pissityttöystävälleen.

Tämän episodin jälkeen ainakaan minun ei tarvinnut enää kummastella, mitä tarkoitusta varten näyttämöä koristivat tapettujen villieläinten täytetyt päät. Maailmassa on monenlaista jälkeenjääneisyyttä, mutta Korpelan esittämän hahmon edustama inhimillinen tyhmyys on varmasti seurauksiltaan sitä kaikkein tuhoisinta sorttia.

Korpela oli lauantai-iltana hurjassa vedossa ja samaa voi sanoa Pirjo Longasta, Eero Ritalasta, Lotta Kaihuasta, Jussi Nikkilästä ja Elena Leevestä. Kollektiivisesti hyvin älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Jälkeenjäävät alkaa toisinnolla kohtauksesta, jolla alkoi myös Aleksi Salmenperän q-teatterilaisten kanssa tekemä elokuva Häiriötekijä. Eri taidemuotoja ei pitäisi vertailla keskenään, mutta kyllä nyt tekee mieli sanoa, että teatteri voittaa mennen tullen elokuvan, mitä ilmaisuvoimaan tulee.

Teatterissa on jotain ainutlaatuista. Se on tässä ja nyt niin kuin elämä itse. Eikä teatterin voima perustu vain näyttelijöiden läsnäoloon, suoraan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Myös Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon Jälkeenjääviä varten tekemä lavastus oli aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaisen, äänien ja valojen kakofonian keskellä me pelkäämme toinen toisiamme.

Salmenperän elokuvassa visuaalisuusnappula on väännetty tietotekniikan sallimilla keinoilla varsinkin elokuvan viimeisessä, hautausmaakohtauksessa kympille. Se ei kuitenkaan tuntunut samalta, eikä juuri miltään.

Volasen ja hänen kumppaneidensa absurdi komiikka toki toimii hienosti myös valkokankaalla ja televisioruudulla. Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat viime vuosikymmeninä edustaneet suomalaisen televisioviihteen ehdotonta kärkeä.

Hämeenlinna on mielentila

Sana-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri — Sanna-Kaisa Palo on näytelmän tähtitoimittaja. Taustalla Lotta Kaihua, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve (Kati Lehdon rooli 2.10. asti) ja Hannu Kivioja. Pate Pesonius/Q-teatteri

Kirjailija Juha Itkosen kirjoittama näytelmä Hämeenlinna on kuin moneen kertaan luettu novellikokoelma. Sen kaikki tarinat ovat tuttuja. Eikä se ole ihme. Tällä novellikokoelmalla on myös nimi Huolimattomia unelmia.

Se on julkaistu myös äänikirjana, jota kuunnellessani olen todennäköisesti viettänyt monia rattoisia tunteja.

Tietenkin tuttuuden tunne johtuu myös siitä, että Itkonen kirjoittaa tavallisten ihmisten unelmista ja pettymyksistä. Tarinat ovat tragikoomisia. Ihmiskohtaloiden perimmäinen traagisuus korostuu, mutta jokaiseen toisiinsa lomittuvaan tarinaan sisältyy aimo annos myötätuntoa meitä taviksia kohtaan. Pikkukaupunkilaisuus on pohjimmiltaan mielentila, joka yhdistää tavalla tai toisella meitä kaikkia suomalaisia. Helsinki on suurkaupunki vain helsinkiläisten omasta mielestä.

Maalaisia emme ole, maailmankansalaisia meistä ei tule, olkaamme siis pikkukaupunkilaisia.

Hämeenlinnan Q-teatterille ohjannut näyttelijä Jussi Nikkilä on tullut tutuksi elokuvarooleistaan.

Ohjaajana Nikkilä tekee jäsentynyttä ja kurinalaista teatteria. Nikkilä luottaa näyttelijöihinsä. Näyttämöllä ei tarvita yhtä sohvaa kummempia lavasteita vahvan läsnäolon korvikkeiksi.

Nikkilän ongelmat ovat Itkosen tavoin tarinoiden tematiikan puolella. Nämä tarinat on luettu, nähty ja kuultu kovin monta kertaa. Tavallisuus on totta kai maailman kiinnostavin ilmiö. Elämä on, kuten vanha mainoslause muistuttaa.

Samalla tavallisuus on myös kuin tarttuva tauti, nokka ja silmät alkavat vuotaa ennen kuin huomaakaan räkää ja kyyneliä. Kirjoittajana Itkosesta sukeutuu monta kertaa kuin taikaiskusta freudilainen analyytikko, joka istuttaa divaanille roolihenkilöidensä ohessa näytelmän katsojan miettimään omien elämänvalheittensa syitä ja seurauksia.

Ilmaisuvoimansa Q-teatterin Hämeenlinnan ammentaa hienosta näyttelijäntyöstä. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo kovasti Iltasanomien Rita Tainolan oloisena tähtitoimittajana, Hannu Kivioja epäonnisena liikemiehenä ja onnettomana isänä sekä Pirjo Lonka Prisman hedelmäosaston apulaisosastonhoitajana ja viidenkympin villitystä lähestyvänä osa-aikahutsuna ovat huikeassa vedossa.

Hyvin vakuuttavia ovat myös Eero Ritala lääkäriksi itsensä lukeneen varastomiehen poikana, Saara Kotkaniemi edellisen vaimona ja Lotta Kaihua tämän omaa onnellisuuttaan vakuuttavan Kati Lehdon onnettomana pikkusiskona.

Itkonen ja Nikkilä näyttävät meille, mitä kaikkea voi olla niin kutsutun onnellisuusmuurin takana omakoti-idyllin, jättimarketin ja kulttuurityhjiön muodostamassa Bermudan kolmiossa.

Hämeenlinna on ollut Q-teatterin yleisö ja arvostelumenestys. Myös perjantaina 13. joulukuuta tupa oli tupaten täynnä.