Kuka minä ole ja mistä minä olen tullut?
Suurin osa meistä on ainakin jossain määrin kiinnostunut juuristaan. Enemmistö meistä haluaa jopa uskoa, että nämä juuret ulottuvat aina taivaisiin asti tavalla taikka toisella.
Raamatussa ihmisen on jumalan kuva. Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner androidi on ihmisen kuva ja tietenkin kohta kapinoimassa nyrkit pystyssä luojaansa vastaan.
Samaan tieteiselokuvien aateliin kuuluu myös Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja, scifi-elokuvien pelottelugenren mestariteos, joka herätti eloon itse kunkin alitajunnassa elävät hirviöt.
Sveitsiläisen Hans Rudolf Gigerin surrealistinen kuvataide, jota hän itse kutsuu biomekaaniseksi taiteeksi, teki elokuvayleisöön Alienin hirviöiden hahmoissa lähtemättömän vaikutuksen.
Sitä se keksi teettää.
Eikä huonoja leffoja ole myöskään Scottin Thelma and Louise tai Hannibal. Naisten ikuinen ystävyys ja ihmissyöntiä harrastava sarjamurhaaja ovat olleet aikanaan kovia juttuja ja ovat tietysti vieläkin.
Scottin uusi ohjaus Prometheus oli paha pettymys. Yli seitsemänkymppisessä mestariohjaajassa on edelleen ruutia, mutta Jon Spaihtsin ja Damon Lindelofin käsikirjoitus on tällä kertaa luvalla sanottuna aika löperö. Kaksikon kirjoittamassa tarinassa on yhtä paljon uskottavuutta kuin samasta aiheesta aikanaan meuhkanneen Erich von Dänikenin kirjoissa.
Dänniken on muuten edellä mainitun Gigerin maanmies eli kotoisin Sveitsistä. Mitähän mätää tuossa alppimassa oikein on?
Prometheus on nykyelokuvaksi hieman hidastempoinen. Ehkä siinä nostetaan tahdissa hattua toiselle, kaikessa pitkäpiimäisyydessään mestariteokseksi luokitellulle Stanley Kubrickin avaruusoopperalle.
Tieteiskirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva Arthur A. Clarke kirjoitti oman 2001: Avaruusseikkailunsa vuonna 1968 ja Scottin Prometheus-leffan käsikirjoittajakaksikko on pihistänyt Clarken tarinan juonen melkein sellaisenaan omaan käsikirjoitukseensa.
No eipä silti. Myös meidän kristittyjen jumalalla on Raamatun ollut mukaan samansuuntaisia suunnitelmia epäonnistuneena pitämänsä projektin lopettamisen suhteen.
Kun vanhat tarinat ovat näin hyviä, miksi vaivautua keksimään uusia. Sitä paisti aivan uusien tarinoiden keksiminen saattaa kaiken lisäksi olla jopa täysin mahdoton tehtävä.
Kultainen 60-luku oli länsimaissa edistysuskon aikaa. Jotenkin ymmärtää, että Clarken tarinassa ihmisillä on kuussa pysyviä tukikohtia vuonna 2001 ja ihmiskunta (lue amerikkalaiset) pystyvät tuosta vain polkaisemaan pystyyn retkikunnan, joka matkaa ydinkäyttöisellä avaruusaluksella Saturnukseen asti.
Todellisuudessa vuona 2012 kuu on edelleen miehittämättä ja lennoista Marssiin vasta haaveillaan. Tietotekniikan kehitys on tosin ylittänyt jopa Clarkin kuvitelmat, nykyisin tietokoneiden käyttäjien lisäksi myös tietovarastot voivat olla pilvessä, mutta edelleenkään ainakaan alan kirjallisuus ei tunne yhtään skitsofreniaan sairastunutta tietoverkkoa, vaikka maailmassa muuten piisaa hulluja ihan joka lähtöön.
Oli miten oli, olen takuu varma siitä, ettei kenelläkään kajahtaneella miljardöörillä ole varaa myöskään tämän vuosisadan loppupuolella kustantaa avaruusalusta, joka tuosta vain lentää liihottaa parissa vuodessa johonkin toiseen aurinkokuntaan.
Todellisten emävalveiden lasketteleminen kuuluu toki tieteistarinoiden luonteeseen. Parhaat tarinat syntyvät juuri siitä, että reaalimaailman tosiasioita kierretään lahjakkaasti. Scifillä ja sen sisargenrellä fantasialla ei elokuvan maailmassa ole juuri mitään eroa.
Emävalheiden joukkoon lipsahtaneet pienet typeryydet kuitenkin yleensä tuhoavat illuusion tehokkaasti.
Ruotsalainen Noomi Rapace loistaa myös tässä elokuvassa. Tämä nainen on jotenkin niin luonnollinen ja luonteva, ihan oikealta ihmiseltä näyttävä ilmestys keskellä Hollywood spektaakkelia, että katsoja alkaa epäillä hänen tupsahtaneen elokuvaan jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.
Alfa Kentauri on muuten lähinnä omaa aurinkoamme sijaitseva toinen tähti. Matkaa sinne kertyy 4,4 valovuotta.