Ohjaaja Essi Räisäsellä on ilmiselvä taipumus ottaa itselleen mahdottomia haasteita. Räisäsen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander oli lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, Dalton Trumbon Sotilaspojasta näyttämösovituksen tekeminen on vielä monta kertaluokkaa haastavampi juttu.
Trumbon vuonna 1939 ilmestyneestä pasifistisesta romaanista on tehty 70-luvun alussa myös elokuva. Todennäköisesti yhden ihmisen pää sisäisiin tapahtumiin ydinalueellaan keskittyvä teksti toimisi esittävän taiteen puolella parhaiten kuunnelmana.
Räisänen on omassa sovituksessaan turvautunut keventämiseen. Nuoren Johannes Holopaisen jatkuvaan liikkeeseen perustuva läsnäolo näyttämöllä on oikeastaan kasvottomaksi, kädettömäksi ja jalattomaksi sodassa runnellun Trumbon sotilaspojan vastakohta. Kontrasti kuitenkin toimii ihan hyvin. Jotain yhteisestä kokemuksesta on lupa jättää toki myös katsojan vastuulle.
Esityksen lataus syntyy nuoren ihmisen energisestä elämänuskosta ja siihen liittyvästä narsismista. Räisäsen ohjaama Sotilaspoika on eräänlainen selfie, katsokaa minua!
Ei siis ihme, jos esimerkiksi Etelä-Saimaan kriitikko Maaria Drake on ylistävässä arvostelussaan langennut loveen. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Kaupunginteatterin Sotilaspojassa ollaan ihan oikeasti teatterin tekemisen, tai ainakin näyttelijäntyön ytimessä. Kyllä kasvoton, jalaton ja kädetön roolihenkilö voi hyppiä, pomppia ja tehdä näyttämöllä sulavia kuperkeikkoja, kun asiat niin vaativat.
Katsokaa minua, tai kun kyse on teatterin kaltaisesta kollektiivin tekemästä taiteesta, katsokaa meitä!
Omat pulmansa aiheuttaa ehkä Pentti Saarikosken suomennos. Saarikosken aikanaan suomentaman Sotilaspoika ja J. V. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat enemmän Saarikosken kuin kirjat kirjoittaneiden kirjailijoiden näköisiä.
Räisänen kertoo lukeneensa Saarikosken suomentaman Sotilaspojan 16-vuotiaana. Elämän ja kuoleman välimaastossa riippuvan raajansa ja aistinsa menettäneen Joen tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Räisäsen sovituksessa on mukana hienoja oivalluksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän rinnastaa sotamies Joen haavoittumisen raiskaukseen, on osuva. Kommentillaan Räisänen tekee terävän havainnon väkivallan luonteesta myös sodan todellisuuden ulkopuolella. Raaka väkivalta vahingoittaa uhria aina pysyvästi.
Leikkauslistoja laativassa Suomessa ajankohtainen on myös Räisäsen näytelmässä tekemä kysymys, kenellä on ylipäätään oikeus elää?
Trumbon pasifististen teemojen käsittely ei kuitenkaan kokonaisuutena onnistu aivan yhtä ansiokkaasti. Esityksessä pohdiskeluun yksilön ja yhteisön suhteesta mennään tunne edellä.
Räisänen tekee sovituksessaan aikahypyn toisen vuodesta 1939 vuoteen 2015. Aikahyppy ei kirkasta Trumbon analyysiä yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Vasemmistolainen Trumbo kritisoi aseet siunaavaa kirkkoa. Räisänen on korvannut uskonnon lähes kokonaan rockkonserteista tutulla konserttiestetiikalla.
Parhaat konserttikokemukset varmaan monen kohdalla ainakin muistuttavat uskonnollisille kokemuksille ehkä tyypillistä yhteisöllistä hurmosta. Teatterissa sähkökitaraan tartutaan nykyisin kuitenkin usein asiaa sen kummemmin miettimättä. Omaa suhdetta kulttuurin, jossa olemme kasvaneet, ei kyseenalaisteta.
Kirjan luku, jossa Jeesus pelaa sököä rintamalle matkaavien poikien kanssa heidän tulevasta kohtalostaan, jää Räisäsen sovituksessa vähän pliisuksi. Meidän sotilaspojallamme käy vain huono mäihä pelissä.
Kunnollisen analyysin puute johtaa tietenkin väistämättä hieman likilaskuiseen lopputulokseen. Vihollista ei voi ampua, koska vihollinen on meidän jokaisen korvien välissä. Väite pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta on sen kansalaisten, yksilöiden summa.
Jotkut evoluutiopsykologit perustelevat sotien väistämättömyyttä samanlaisilla latteuksilla. Valtio ei kuitenkaan ole mikään elävä organismi, jota ohjaavat molekyylitasolla toimivat ”itsekkäät” geenit.
Ja kovin hampaatonta on myös puhdasverinen idealismi. Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.
Toisaalta yksilötasolla heräsi tietysti kysymys, mikä on näytelmän kuvaama hirvittävän inhimillisen kärsimyksen fokus, jos meidän sotamiestämme ei olisi runneltu sodassa, vaan hän olisi menettänyt aistinsa, puhekykynsä, kasvonsa ja raajansa aivan arkisessa liikenneonnettomuudessa?
Räisäsellä on aikahypylleen tietenkin perusteet. Hän haluaa sanoa näytelmällään, että ekokatastrofin partaalla hoippuvasta maailmasta on tullut eräänlainen sotamies Joe, joka ei pysty enää kommunikoimaa kuin hakkaamalla päällään morsemerkkejä sairaalan tyynyyn. Ihmiskunta ei ole tyytynyt ampumaa itseään vain jalkaan, vaan ruma reikä on tullut keskelle otsaa.
Omaa päätään tyynyyn hakkaavat enää monessa limessä turhautuneet ympäristöliikkeet.
Pauli Riikosen esitystä varten tekemä äänimaailma on hieno, mutta se eli esityksessä omaa elämäänsä.
Lauantain esityksessä yleisö koostui pääasiassa meikäläisen ikäisistä pappa- ja mummokansalaisista. Sotilaspojan varsinaiselle kohdeyleisölle, tämän päivän teini-ikäisille jopa Martin Luther King ja Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike tai Falklandin sota ja rautarouva Margaret Thatcher lienevät tuiki tuntemattomia historiallisia henkilöitä.
Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja Nyt ja sen kuuluisa kohtaus, jossa amerikkalainen ratsuväki käy helikoptereilla hyökkäykseen vietnamilaista kylää vastaan Richard Wagnerin Valkyria oopperan tahdissa, saattaa olla myös tuttu tämän päivän nuorille.
Petri Mätön ja Topi Jukan valosuunnittelu jäljittelee kliinistä sairaalaympäristöä ja sopii tietenkin ainakin esityksen alkuperäiseen teemaan kuin nenä päähän.
Holopaisella on näyttelijänä tanssijan habitus. Nykyajan teatterissa hyvin treenattu kroppa ja muskelit kuuluvat asiaan. Fyysisyyttä korostava teatteri ja tanssi ovat taiteina lähestyneet voimakkaasti toisiaan. Holopainen ei kuitenkaan ole ammattitanssija, vaan hän opiskelee ymmärtääkseni parhaillaan näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa.
Hieman yllättävää oli esityksessä se, että Holopaisella on vielä selviä puutteita puhetekniikan puolella. Kaikista pitkän monologin repliikeistä ei hyvällä tahdollakaan saanut mitään selvää.
Blogista on poistettu yksi sana 3.3. kello 13.47.