Avainsana: Pekka Louhio

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.    

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen