Avainsana: Pauli Riikonen

Eliökunnan selviytyjät näyttivät kaapin paikkaa – Faabeliksi naamioitu aikuisten satu oli terävän älyn kirkastamaa leikkiä – Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on teatteritaiteen mestariteos

*Näyttelijä Kauri Sorvarin keskustelu kotinsa peikonlehden kanssa muistutti kovasti tuiki tavallista perheriitaa. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.

Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.

Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.

Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.

Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.

*Näytelmän sieniolentoja näyttelivät kuvassa Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves ja Luna Rinkinen. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.

Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.

Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.

”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”

Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.

Kierrätettäviä ravinteita on riittänyt.

*Kuva kohtauksesta, jossa Antonia Atarah on katomassa näyttämöltä parempiin suihin. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri*

Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.

Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.

Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.

Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.

Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.

Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.

Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.

Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.

Emme vielä tiedä, miten on?

Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.

Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.

Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.

Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa

Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023

Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov

Ohjaus: Essi Rossi

Lavastaja: Ksenia Peretrukhina

Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen

Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen

Pukusuunnittelija Liisa Pesonen

Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen

Kun tyyny on vahvempi kuin pää

Johannes Holopaisen näyttelijäntyö oli fyysisesti vahvaa tekemistä. Puhetekniikan puolella Holopaisella oli yllättäviä vaikeuksia. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ilkka Saastamoinen

Ohjaaja Essi Räisäsellä on ilmiselvä taipumus ottaa itselleen mahdottomia haasteita. Räisäsen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander oli lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, Dalton Trumbon Sotilaspojasta näyttämösovituksen tekeminen on vielä monta kertaluokkaa haastavampi juttu.

Trumbon vuonna 1939 ilmestyneestä pasifistisesta romaanista on tehty 70-luvun alussa myös elokuva. Todennäköisesti yhden ihmisen pää sisäisiin tapahtumiin ydinalueellaan keskittyvä teksti toimisi esittävän taiteen puolella parhaiten kuunnelmana.

Räisänen on omassa sovituksessaan turvautunut keventämiseen. Nuoren Johannes Holopaisen jatkuvaan liikkeeseen perustuva läsnäolo näyttämöllä on oikeastaan kasvottomaksi, kädettömäksi ja jalattomaksi sodassa runnellun Trumbon sotilaspojan vastakohta. Kontrasti kuitenkin toimii ihan hyvin. Jotain yhteisestä kokemuksesta on lupa jättää toki myös katsojan vastuulle.

Esityksen lataus syntyy nuoren ihmisen energisestä elämänuskosta ja siihen liittyvästä narsismista. Räisäsen ohjaama Sotilaspoika on eräänlainen selfie, katsokaa minua!

Ei siis ihme, jos esimerkiksi Etelä-Saimaan kriitikko Maaria Drake on ylistävässä arvostelussaan langennut loveen. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Kaupunginteatterin Sotilaspojassa ollaan ihan oikeasti teatterin tekemisen, tai ainakin näyttelijäntyön ytimessä. Kyllä kasvoton, jalaton ja kädetön roolihenkilö voi hyppiä, pomppia ja tehdä näyttämöllä sulavia kuperkeikkoja, kun asiat niin vaativat.

Katsokaa minua, tai kun kyse on teatterin kaltaisesta kollektiivin tekemästä taiteesta, katsokaa meitä!

Omat pulmansa aiheuttaa ehkä Pentti Saarikosken suomennos. Saarikosken aikanaan suomentaman Sotilaspoika ja J. V. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat enemmän Saarikosken kuin kirjat kirjoittaneiden kirjailijoiden näköisiä.

Räisänen kertoo lukeneensa Saarikosken suomentaman Sotilaspojan 16-vuotiaana. Elämän ja kuoleman välimaastossa riippuvan raajansa ja aistinsa menettäneen Joen tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Räisäsen sovituksessa on mukana hienoja oivalluksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän rinnastaa sotamies Joen haavoittumisen raiskaukseen, on osuva. Kommentillaan Räisänen tekee terävän havainnon väkivallan luonteesta myös sodan todellisuuden ulkopuolella. Raaka väkivalta vahingoittaa uhria aina pysyvästi.

Leikkauslistoja laativassa Suomessa ajankohtainen on myös Räisäsen näytelmässä tekemä kysymys, kenellä on ylipäätään oikeus elää?

Trumbon pasifististen teemojen käsittely ei kuitenkaan kokonaisuutena onnistu aivan yhtä ansiokkaasti. Esityksessä pohdiskeluun yksilön ja yhteisön suhteesta mennään tunne edellä.

Räisänen tekee sovituksessaan aikahypyn toisen vuodesta 1939 vuoteen 2015. Aikahyppy ei kirkasta Trumbon analyysiä yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Vasemmistolainen Trumbo kritisoi aseet siunaavaa kirkkoa. Räisänen on korvannut uskonnon lähes kokonaan rockkonserteista tutulla konserttiestetiikalla.

Parhaat konserttikokemukset varmaan monen kohdalla ainakin muistuttavat uskonnollisille kokemuksille ehkä tyypillistä yhteisöllistä hurmosta. Teatterissa sähkökitaraan tartutaan nykyisin kuitenkin usein asiaa sen kummemmin miettimättä. Omaa suhdetta kulttuurin, jossa olemme kasvaneet, ei kyseenalaisteta.

Kirjan luku, jossa Jeesus pelaa sököä rintamalle matkaavien poikien kanssa heidän tulevasta kohtalostaan, jää Räisäsen sovituksessa vähän pliisuksi. Meidän sotilaspojallamme käy vain huono mäihä pelissä.

Kunnollisen analyysin puute johtaa tietenkin väistämättä hieman likilaskuiseen lopputulokseen. Vihollista ei voi ampua, koska vihollinen on meidän jokaisen korvien välissä. Väite pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta on sen kansalaisten, yksilöiden summa.

Jotkut evoluutiopsykologit perustelevat sotien väistämättömyyttä samanlaisilla latteuksilla. Valtio ei kuitenkaan ole mikään elävä organismi, jota ohjaavat molekyylitasolla toimivat ”itsekkäät” geenit.

Ja kovin hampaatonta on myös puhdasverinen idealismi. Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.

Toisaalta yksilötasolla heräsi tietysti kysymys, mikä on näytelmän kuvaama hirvittävän inhimillisen kärsimyksen fokus, jos meidän sotamiestämme ei olisi runneltu sodassa, vaan hän olisi menettänyt aistinsa, puhekykynsä, kasvonsa ja raajansa aivan arkisessa liikenneonnettomuudessa?

Räisäsellä on aikahypylleen tietenkin perusteet. Hän haluaa sanoa näytelmällään, että ekokatastrofin partaalla hoippuvasta maailmasta on tullut eräänlainen sotamies Joe, joka ei pysty enää kommunikoimaa kuin hakkaamalla päällään morsemerkkejä sairaalan tyynyyn. Ihmiskunta ei ole tyytynyt ampumaa itseään vain jalkaan, vaan ruma reikä on tullut keskelle otsaa.

Omaa päätään tyynyyn hakkaavat enää monessa limessä turhautuneet ympäristöliikkeet.

Pauli Riikosen esitystä varten tekemä äänimaailma on hieno, mutta se eli esityksessä omaa elämäänsä.

Lauantain esityksessä yleisö koostui pääasiassa meikäläisen ikäisistä pappa- ja mummokansalaisista. Sotilaspojan varsinaiselle kohdeyleisölle, tämän päivän teini-ikäisille jopa Martin Luther King ja Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike tai Falklandin sota ja rautarouva Margaret Thatcher lienevät tuiki tuntemattomia historiallisia henkilöitä.

Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja Nyt ja sen kuuluisa kohtaus, jossa amerikkalainen ratsuväki käy helikoptereilla hyökkäykseen vietnamilaista kylää vastaan Richard Wagnerin Valkyria oopperan tahdissa, saattaa olla myös tuttu tämän päivän nuorille.

Petri Mätön ja Topi Jukan valosuunnittelu jäljittelee kliinistä sairaalaympäristöä ja sopii tietenkin ainakin esityksen alkuperäiseen teemaan kuin nenä päähän.

Holopaisella on näyttelijänä tanssijan habitus. Nykyajan teatterissa hyvin treenattu kroppa ja muskelit kuuluvat asiaan. Fyysisyyttä korostava teatteri ja tanssi ovat taiteina lähestyneet voimakkaasti toisiaan. Holopainen ei kuitenkaan ole ammattitanssija, vaan hän opiskelee ymmärtääkseni parhaillaan näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa.

Hieman yllättävää oli esityksessä se, että Holopaisella on vielä selviä puutteita puhetekniikan puolella. Kaikista pitkän monologin repliikeistä ei hyvällä tahdollakaan saanut mitään selvää.

Blogista on poistettu yksi sana 3.3. kello 13.47.

Ingmar Bergman ja mustan laatikon arvoitus

Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa

Tarina on mielen peili. Tarina on meidän tapamme päivittää muistoja ja jäsentää maailmaa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on leimallisesti tarina ja mikäs siinä. Ohjaaja Essi Räisänen osaa kertoa tämän tarinan kiinnostavasti.

Räisäsellä on teatterin ilmaisukeinot hyvin hallussa. Lauantain ensi-illassa saimme nähdä, miten todella taitava ohjaaja täyttää ja käyttää tilan. Oivaltava tilan käyttö antoi myös ryhtiä kohtausten ajoitukselle. Kohtauksia vyörytettiin näyttämölle välillä jopa rinnakkain esimerkillisen napakasti.

Räisänen ohjaa kekseliäästi, ja vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan tarina on useimmille meistä hyvin tuttu, ainakin minut esitys piti pihdeissään alusta loppuun yllättävien käänteiden avulla.

Räisänen kuuluu epäilemättä siihen nuorten ja lahjakkaiden teatterintekijöiden joukkoon, josta ovat nousemassa parrasvaloihin Kristian Smedsin, Mikko Roihan, Leea Klemolan ja kumppaneiden manttelinperijöinä.

Räisäsellä on väline hallussa. Hän siteeraa ja yhdistelee viime vuosien merkityksellisistä näytelmistä tuttuja elementtejä. Yhdessä Tarja Jaatisen lavastuksen ja Pauli Riikosen luoman äänimaailman, Timo Hämäläisen valosuunnittelun ja Päivi Hanttu-Lindströmin puvustuksen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on vaikuttava kokonaisuus.

Bergmanin vuonna 1982 valmistunut elokuva Fanny ja Alexander palkittiin ulkomaalaisten elokuvien sarjassa aikanaan peräti neljällä Oscarilla. Bergmanin televisiosarja ja siitä muokattu elokuva ovat keikkuneet myös yli 30 vuotta kriitikkojen kaikkien aikojen parhaita elokuvia listaavilla rankinglistoilla.

Jokaisella elokuvan nähneellä on siitä vahva, tunnetasolla sisäistetty näkemys. Tämän vuoksi Fannya ja Alexanderia on syystä pidetty lähes mahdottomana sovittaa ja ohjata teatteriesitykseksi.

Fannyn ja Alexanderin suomenkielinen kantaesitys nähtiin vasta vuonna 2010, lähes 30 vuotta elokuvan jälkeen, kun Tampereen Työväen Teatteri toi näyttämölle Seija Holman kääntämän ja dramatisoiman näytelmän Fanny ja Alexander.

Holman dramaturgia on tarinana Bergmanin elokuvan näköinen. Pulmia aiheuttaa se, ettei Fanny ja Alexander ole aito draama, vaan pikemminkin hyvin monisyinen ja syvälle minuuteen sukeltava mielenmaisema.

Bergman on itse kirjoittanut tämän perustuvaa laatua olevan näkökulman salaperäisen Ismael Retzinskyn vuorosanoihin. Me elämme monen sisäkkäisen todellisuuden ympäröimänä.

Kysymys on siis nimenomaan sisäkkäisistä, ei rinnakkaisista todellisuuksista. Ilmankos Retzinsky kuvataan näytelmässä paitsi huippuälykkääksi yksilöksi, myös niin vaaralliseksi, että häntä on pidettävä lukkojen takana.

Bergman julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen kirjan Laterna Maciga. Laterna maciga eli taikalyhty oli viime vuosisadan alkupuolella suosittu audiovisuaalinen laite, piirtoheittimen ja diaprojektorin edeltäjä. Ingmar osti tällaisen laitteen veljeltään ja kertoi sen avulla tarinoita. Muistelmissaan Bergman kertoo, että taikalyhdyllä oli lopulta ratkaiseva vaikutus hänen uravalinnoilleen.

Teatterin vahvuuksia ovat näyttelijöide läsnäolo ja esittäjien ja yleisön reaaliaikainen vuorovaikutus. Tämän vuoksi katsoja mieltää vaistomaisesti näyttämöllä esitettävän tarinan aidosti moniääniseksi.

Räisänen on omassa sovituksessaan epäilemättä oivaltanut hyvin tämän pulman. Myös keino, jolla hän pyrkii ratkaisemaan dramaturgisen ongelman, on luonteva, tai ainakin helppo ymmärtää. Lappeenrannan Alexander ei ole näytelmässä laterna magica, jonka muistot ja sisäiset mielenliikkeet heijastuvat tarinoina ulos tästä mustasta laatikosta, vaan camera obscura, joka taltioi ja dokumentoi Ekdalin perheen elämää ja teatterisuvun vaiheita.

Tällä perustavaa laatua olevalla dramaturgisella valinnalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys myös sille, miten Alexanderia näyttelevä Vilma Putro on sisäistänyt roolinsa. Puron Alexander ei ole leimallisesti tarinan kokija, vaan kapinahenkinen tarkkailija.

Hyvästä selityksestä huolimatta muitakin katsojia kuin minua jäi esityksen jälkeen askarruttamaan kysymys, mitä näytelmästä olisi tullut, jos Vilma Putro ja Fannya näyttelevä Liisa Sofia Pöntinen olisivat vaihtaneet rooleja keskenään.

Muilta osin näytelmän roolijako menee niin sanotusti putkeen. Ekdahlin perheen matriarkan, Helena Ekdalin rooli on kuin kirjoitettu Marja-Liisa Ketolalle ja aivan yhtä luonteva on Sami Lanki Helenan entisenä rakastajana ja nykyisenä sydänystävänä Isak Jacobina. Mielipuolen päiväkirjassa kunnostautunut Jarno Kolehmainen tekee Gustav Adolf Ekdahlin roolin lähes samalla intensiteetillä, millä hän näyttelee Herra K:ta.

Saimme nauttia lauantaina hienosta näyttelijäntyöstä.

Näytelmän hahmoksi nousi piispa Edvard Vergéruksen roolissa Jussi Johnsson.

Piispa Vergéruksen hahmossa on kaikuja jo aivan pienenä äitinsä menettäneen Bergmanin vaikeasta isäsuhteesta. Johnssonin roolityö kasvaa samalla kuitenkin myös hyvin tarkkapiirteiseksi kuvaksi tämän päivän uskonnollisista fundamentalistista, jonka pyrkimys hyvään ja puhtaaseen kokemukseen johtaa mieltä raastaviin hirmutekoihin.

Sanotaan, että Bergmanin suku ihaili ennen toista maailmansotaa fasisteja ja että myös Bergman itse oli nuorena siihen suuntaan kallellaan.

Oli miten oli, tai juuri siksi Bergmanin elokuvien, näytelmien ja oopperalibrettojen ihmiset eivät ole leimallisesti hyviä tai pahoja – vaan ihmisiä.

Tämä selittää hyvin myös sen, miksi piispa Vergéruksen hahmo on kaikessa pelottavuudessaan niin tiukasti tätä päivää.

Käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa Räisänen kirjoittaa perheen hajoamisesta ja merkityksen etsimisestä maailmassa, missä pahuus ryntää kimppuun kuin hullu koira.

Niin se tekee, mutta näytelmässä tämä ajatus viedään yhdessä lyhyessä kohtauksessa myös tasolle, joka on irti kokonaisuudesta. Kohtauksessa piispa taluttaa kädestä pitäen Fannyn näyttämöltä sivuverhojen taakse. Fannya näyttelevän Pöntisen kehon kieli kuvaa satuttavasti hyväksi käytetyn lapsen alistunutta epätoivoa. Katsojana jäin tietenkin pohtimaan, mitä Räisänen haluaa Bergmanin Fanyyn ja Alexanderiin tällä lyhyellä kohtauksella lisätä?