Ryhmäteatterin Nätti tyttö, vähän pehmee on näytelmä, joka pitää ottaa vastaan järki edellä. Näytelmäkirjailija Kati Kaartisen luomat roolihahmot eivät ole lihaa ja luuta, vaan pikemminkin jonkinlaisia teoreettisia olioita.
Naistutkimus ja feministiset teoriat eivät kuulu tällaisen ikääntyneen körilään vahvuuksiin. Tämä pitää toki tunnustaa heti näin aluksi.
Siinä missä Joensuun kaupunginteatterin dramaturgi Timo Heikkinen ja ohjaaja Vihtori Rämä pyrkivät ironian keinoin läpivalaisemaan näytelmässä Terveisiä kutturasta suomalaisen mieheen arkkityyppejä, Kaartinen ja ohjaaja Johanna Freundlich purkavat myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta.
Väinö Linnan ja Hella Wuolijoen jälkeisiä siis ollaan ponnistamassa esiin suomalaisen draamakirjallisuuden kohdusta.
Nätti tyttö, vähän pehmee kertoo kolmen sukupolven naisista. Perheen isoäiti (Kaija Pakarinen) on syntynyt sodan aikana. Hän ei siten vielä edusta niin kutsuttuja suuria ikäluokkia, jotka ovat myös jo ehtineet mummo- ja pappaikään.
Tytär (Minna Suuronen) määrittelee näytelmässä itse itsensä. Hän kertoo kuuluvansa niin kutsuttuun pullamössösukupolveen. Pullamössön aiheuttamia henkisiä vaurioita tytär hoitaa käymällä terapiassa.
Tyttärentytär (Emilia Sinisalo) on paennut todellisuutta aikuisten mielikuvitusleikkeihin. Hän etsii omaa identiteettiään. Tyttärentytär kuvaa isoäitiään ja äitiään bädillä ja tekee näistä videoklipeistä omassa mielikuvituksessaan ihmeellisiä videoinstallatioita sukunsa vaiheista.
Mikäs siinä, kyllä juuriaan voi hakea näinkin.
Tällä tarinalla on myös kertoja ja hän on mies (Robin Svanström). Aina niin mainio Svanström myös näyttelee kaikki esityksen miesroolit.
Pakarinen, Suuronen, Sinisalo ja Svanström näyttelevät hienosti, vaikka olosuhteet olivat heitä vastaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ole paras mahdollinen paikka tällaisen ainakin teoriassa hyvin intiimin ja herkän psykologisen draaman näyttelemiselle.
Niskavuoren naisista ei siis ole kysymys eikä mistään nukkekodistakaan, vaikka Janne Siltavuoren hieno lavastus vei minun ajatukseni heti näytelmän alussa Henrik Ibsenin maailmaan. Toki katsoja on tunnistavinaan myös Kaartisen omat havainnot ja mahdollisesti hyvinkin henkilökohtaiset tunnekokemukset tekstistä.
Näin sen täytyy olla.
Kiinnostavinta minusta Ryhmäteatterin näytelmässä oli se, miten Kaartinen ja Freundlich rikkovat tarinan kronologisen rakenteen. Esityksen aikasiirtymät eivät ole takautumia, vaan minusta onnistuneita ja tarkkanäköisiä havaintoja siitä, miten ihmisen psyyke toimii.
Tunnetasolla meidän aikakäsityksemme on kaikkea muuta kuin lineaarinen. Sen takia aika myös aika huonosti parantaa haavoja. Nuoruuden kauneus on katovaista, mutta neuroosit pysyvät.