Imatralaisen Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa?
Mielipuolen päiväkirjan ohjaaja Kamran Shahmardan ja hänen puolisonsa Katri Lätt ovat minun ystäviäni. Molemmat ovat tehneet minusta aivan huikeata työtä Etelä-Karjalan kulttuurielämän puolesta. Eikä pariskunnan vaikutus ole ulottunut vain teatteriin, vaan Katrin panos on ollut ratkaisevan tärkeä myös Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideyksikön toiminnan tulevaisuuden kannalta.
Lukijan hyvä tietää tämä, kun hän arvioi kritiikkini objektiivisuutta.
Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa? Facebookin tai Twitterin päivityksistä ja kommenteista ei aina pirukaan ota selvää, kuka on koko porukan suurin dorka. Sahamardan on päivittänyt Nikolai Gogolin monologiklassikon onnistuneesti uudelle vuosituhannelle.
Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen teatterin yhteistuotantona toteutettu Mielipuolen päiväkirja kertoo tietenkin vakuuttavasti myös siitä, miten ajaton, tai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa edellä aikaansa pietarilaisen Gogolin vuonna 1835 ilmestynyt novelli Mielipuolen päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Hullun päiväkirja) on.
Shahmardan osuu sovituksessaan ajan hermoon nostamalla Gogolin tekstin monista tasoista monologinäytelmän keskiöön meidän ajallemme tyypillisen julkisuushakuisuuden. Jokaisessa meissä asuu Mielipuolen päiväkirjan pikkuvirkamies, joka haluaa palavasti olla jotakin itseään suurempaa. Tosin meidän aikanamme ”Espanjan kuninkaaksi” julistautuvaa tositeeveen tai YouTuben julkisuustyrkkyä ei pidetä seinähulluna, vaan eteensä katsovana ja uraa luovana menestyjänä.
Gogol kuvaa korostetusti meidän miesten hulluutta. Sankarimme turhautuu hierarkkisesti toimivassa työyhteisössä ja potee alemmuudentuntoja. Lisäksi hän on seksuaalisesti äärimmäisen turhautunut. Toimistopäällikön tyttäreen kohdistuvat seksuaaliset pyrkimykset ja fantasia eivät kohtaa.
Gogolin tekstin puhuttelevuuden ja ajattomuuden syyt ovat ilmeiset. Satiirikko kuvasi ihmistä sellaisina kuin me olemme.
Tarkkanäköisyys tässä seksuaalisia turhautumia käsittelevässä asiassa on toinen Shahmardanin sovituksen ja ohjauksen vahvuuksista. Tarmo Mannin Suomessa kuolemattomaksi kanonisoima hahmo saa uutta väriä, mikä ei yhtään vähennä tämän hahmon perimmäistä traagisuutta.
Shahmardan on vaativa ohjaaja. Samalla tavalla vaativa on varmasti ollut myös monologin esittävä Jarno Kolehmainen itseään kohtaa, kun hän on työstänyt rooliaan. Yhtään kiveä ei todennäköisesti ole jätetty kääntämättä, kun kaksikko on harjoitellut esitystä. Työtä tämän esityksen eteen on tehty hurjasti. Sen näkee jokaisesta yksityiskohdasta.
Me ensi-illan katsojat saimme kokea jotain ainutkertaista. Ramppikuumeen jäykistämän alun jälkeen Kolehmaisen tulkinta nousi kohta vapautuneeseen ja hurjaan lentoon, josta hurmio ei ollut kaukana. Kolehmaisen vahva fyysinen läsnäolo, korostetusti esiin tuotu ruumiinkieli ja Gogolin uudelle vuosituhannelle päivitetty teksti, traaginen ja koominen sulivat kokonaisuudeksi, joka sai ainakin minut pyyhkimään kyyneliä silmistäni aina, kun nauramiseltani ehdin.
Kohtausten ajoitus meni nappiin. Mielipuolen päiväkirja on loistavaa teatteria.
Esityksen ajankohtaisuudesta kertoo jotakin se, että siinä ehditään monen muun asian lomassa pohtimaan myös sitä, mikä mahtaa olla presidentti Vladimir Putinin mielentila juuri nyt. Meillä pienillä miehillä kun on nämä omat pulmamme.
Shahmardan on tehnyt itse myös esityksen äänet ja valot. Kuten jo edellä sanoin, kokonaisuus toimii. Esityksen alussa sankarimme ahdistus suorastaan huutaa ja lopulliset pellit päästetään irti, kun tämä 1800-luvun alkupuolella Gogolin mielikuvituksessa syntynyt hahmo joutuu keskelle ekstaasilla ryyditettyjä revebileitä.
Kehuja ansaitsee tietenkin myös Pekka Kettusen skenografia ja videot. Lavastus on suoraa sieltä, missä elämän suuret totuudet kirjoitetaan julki, eli vessan seinästä. Samasta paikasta on myös Espanjan kuninkaan valtaistuin, helpotuksen ja kidutuksen piinapenkki.
Yleisö palkitsi esityksen suosionosoituksilla, joista ei ollut tulla loppua. Kolehmainen kuunteli niitä hämmentyneen ja helpottuneen oloisena. Ymmärtääkseni Mielipuolen päiväkirja on Kolehmaisen näyttelijänuran ensimmäinen monologiesitys. Epäilemättä myös hän koki torstai-iltana jotakin täysin ainutkertaista.