Unkarilaisen Proton Szinház –teatterin Széngyen (Häpeäpaalu) alkaa brutaalilla, inhorealistisesti toteutetulla joukkoraiskauskohtauksella. Tarinan Lucya (Orsi Tóth) nöyryytetään näyttämöllä kaikin mahdollisin tavoin. Raiskausten jälkeen hänen ilkialastomaksi riisuttua ruumistaan vielä töhritään ruskealla aineella, jonka katsoja mieltää ulosteeksi ja lopuksi Lucy sullotaan koirahäkkiin.
Edes silmien sulkeminen ja pään kääntäminen eivät auta, sillä yleisön korvissa soivat Lucyn epätoivoiset ei, ei, ei -kirkaisut ja raiskaajien vihaiset herjat.
Ohjaaja Kornél Mundruczó nostaa esityksen tehot tappiin, tai oikeammin sille, välittömästä vaaratilanteesta kertovalle punaiselle alueelle. Näytelmän raju alku aiheuttaa todennäköisesti useimmissa katsojissa voimakkaan torjunnan.
Voimakkaat kuvotuksen olon ja myötähäpeän tunteet kertovat tietenkin jotakin läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan teatterin ilmaisuvoimasta. Mutta löytyykö esityksen tematiikasta riittäviä perusteita näin rajujen keinojen käyttämiseen?
Pitää kysyä miksi, ja yhden vastauksen katsoja saa Tampereen teatterikesän sivuilla julkaistusta Munruczón haastattelusta. Ohjaaja vertaa raiskattua Lucya Unkariin. Tästä näkökulmasta kekseliäs ja muotokieleltään hyvin rikas, jopa välillä komedian sävyjä saava Szégyen ei ole siten ensisijaisesti esitys, vaan manifesti Unkarin älymystölle.
Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen romaanissa Häpeäpaalu Etelä-Afrikan buureihin kuuluva Lucy päättää jäädä esi-isien maille, vaikka entiset alustalaiset pyrkivät karkottamaan hänet Salemista jatkuvan väkivallanuhan avulla ja lopulta joukkoraiskauksen pakottamana. Analogia älymystön joukkopakoon äärioikeistolaisen pääministeri Victor Orbánin hallitsemasta Unkarista on selvä.
Haastattelun perusteella Mundruczó on unkarilainen patriootti. Esityksen perusteella hän jakaa ryhmineen myös monien muiden lahjakkaiden teatterintekijöiden huolen koko Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta.
Unkarissa nimekkäät poliitikot ovat jo ehtineet julkisuudessa vaatia muun muassa juutalaisten rekisteröintiä ja lopullista ratkaisua romaniväestön aiheuttamaan ongelmaan.
Etelä-Afrikan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne ei ollut edes apartheidin aikana mustavalkoinen. Maassa on asunut ja asuu juuriltaan, kulttuuriltaan ja etniseltä taustaltaan erilaisia ryhmiä. Coetzeen tarinan Lucy ja hänen isänsä David Lurie (näytelmän roolissa Sándor Zsótér) ovat taustaltaan buureja, Hollannista 1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä.
Kerroksellisuutta siis riittää. Liikkeelle lähdetään yksilötasolta. Tiedotusopin professorin virkaa vastoin tahtoaan hoitava yli viisikymppinen David makaa oman oppilaansa kanssa ja Lucyn parisuhde toisen naisen kanssa on juuri päättynyt.
Tarinan keskeinen teema on kysymys sovinnon mahdollisuudesta. Romaanin dramatisoinut Viktória Petrányi myös pelkistää tämän teeman esiin hyvin esille, vaikka koko juttu saattaa mennä katsojalta ohi dramaattisen alun aiheuttaman järkytyksen takia.
Coetzeen näkemys sovinnon mahdollisuudesta on niin pessimistinen, että minun oli vaikea katsoa Steven Jacobsin kirjan pohjalta ohjaamaa elokuvaa. Suurten konfliktien perimmäinen syyt eivät löydy politiikasta tai uskonnosta, vaan viimekädessä kysymys on leivästä, oikeudesta olla ja elää. Laumaeläimenä ihmisen on valittava oma laumansa, jos haluaa elää.
Näytelmässä tämän totuuden sanoo Lucy, jonka ainoa mahdollisuus selvitä on alistuminen väkivallan edessä.
”On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita. On liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. Se vähäkin on pantava kiertoon, jotta kaikki voivat olla edes päivän onnellisia. Näin kuuluu teoria; pidä kiinni siitä teoriasta ja teoreettisesta lohdusta”, Lucy sanoo.
Ehkä vielä oleellisempaa on se, mitä hän sanoo sitten:
”Ei inhimillistä pahuutta vaan laaja verenkiertojärjestelmä, jonka toiminnalle sääli ja kauhu ovat yhdentekeviä. Näin elämä on tässä maassa nähtävä: kaikessa kaavamaisuudessaan. Muuten tulisi hulluksi. Autot, kengät; myös naiset. Systeemissä on varmasti sijansa myös naisille ja sille, mitä heille tapahtuu.”
Lainaukset eivät tässä ole suoraan esityksestä eivätkä Coetzeen kirjasta poimittuja, vaan Päivi Kanniston aihetta käsittelevästä bogista.
Lucy menettää fyysisen koskemattomuutensa ja ihmisarvonsa. Hänen isältään varastetaan auto. Coentzeen romaani rinnastus on musertavan kuvaava.
Lucyn maatilan lähellä toimii eläinklinikka, jossa lopetetaan alueelta paenneiden valkoisten kodittomasi jääneitä koiria. Kenelle kuuluu vastuu näiden ”kanssaolevien” hyvinvoinnista huolehtiminen? Eläintenhoitaja (Lili Monori) kysyy ensin, miksi vain hänen pitää kantaa tätä vastuuta ja tarjoaa sitten myös yleisölle mahdollisuutta antaa armahtava piikki.
Vapaaehtoisia ei Tampereen teatterikesän yleisön joukosta löytynyt.
Symboliikka on vahvaa. Koominen ja traaginen kohtaavat, kun tässä kohtauksessa näyttelijät heittäytyvät koiran osaan.
Kysymys taitaa olla akuutti. Kuka huolehtii tämän maailman kanssaolevista, kun hyvinvointivaltioiden rakenteet alkavat murtua eikä vakaampiin oloihin paenneella eliitillä ole sen paremmin rahaa kuin halujakaan maksaa lunnaita yhteiskuntarauhan säilymisestä?
Matka vakaista yhteiskunnallisista oloista täyteen anarkiaan on ajallisesti vain seitsemän saamatta jääneen aterian päässä. Samalla kellonlyömällä alkavat myös etisten vääryyksien kostaminen uusilla.
Proton Színhazin Häpeäpaalua ei voi oikein edes hyvällä tahdolla sanoa puhdistavaksi kokemukseksi. Pala jäi pahasti kurkkuun kiinni ja siinä riittää todennäköisesti nieleskeltävää vielä pitkäksi aikaa.