Avainsana: Minna Suuronen

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

SE kysymys elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta

Tiina Lymi tekee ohjaajana näyttelijöiden teatteria. Ryhmäteatterin Supernaiivissa nähdään monta bravuuria. Kuvassa Minna Suuronen näytelmän Albert Einsteinina ja Ylermi Rajamaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ryhmäteatteri/Janne Siltavuori

Norjalaisen Erlend Loen romaanissa Supernaiivi nuori mies etsii itseään. Tällainen nuorukaisen eksistentiaalinen egotrippi ei ole kaunokirjallisuuden piirissä mikään keräilyharvinaisuus.

Loe kertoo tämän tutun tarinan kuitenkin tavalla, joka takuulla yllättää. Vaikka Loe on todennäköisesti löytänyt tarinansa henkilöiden esikuvat mielisairaalasta, Supernaiivi ei ole matka mömmöjen värittämään tai viinahuuruiseen alakuloon, vaan tässä tarinassa etsivä myös löytää.

En tiedä, miksi ohjaaja Tiina Lymi päätti tarttua tähän viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen kirjaan juuri nyt. Ainakin Lymi on selvästi tiennyt, miksi hän on valinnut juuri tämä tarina. Lymin yhdessä Esa Leskisen kanssa tekemä dramatisointi toimii kuin unelma.

Tietenkin kunnia näytelmän nimihenkilöä näytelleen Ylermi Rajamaan pitkien monologien kielellistä hienouksista samoin kuin näytelmän luistavasta dialogista kuuluu myös Loen kirja suomentaneelle Outi Mennalle.

Rajamaa tekee joka tapauksessa upean roolityön näytelmän 25-vuotiaana supernaiivina, opintonsa yllättäen keskeyttävänä media-alan opiskelijana. Näin adjektiiveja kylvämättä roolityö on hauska, ilmeikäs ja koskettava. Omaksi hämmästyksekseni löysin Rajamaan tulkitsemaan roolihahmoon kosketuspintaa vaikka kuinka. Ne 30 vuotta toimittajan työtä ja vastaava määrä kyynisyyttä hävisivät jonnekin.

Ryhmäteatterin esitys on kaikenlaisen angstisen vaikertamisen vastakohta. Esitys säteilee positiivista energiaa. Lauantain esityksessä virtaa piisasi aina katsomoon ja väristyksiin asti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuudessa eri roolissa näytellyt energiapakkaus Anna-Riikka Rajanen ilmestyi näyttämölle.

Miehen elämään kuuluu tavallisesti kaksi kohtuullisen selväjärkisyyden jaksoa, lapsuus ja vanhuus, joiden aikana aivolisäkkeen erittämät ”pahat kemikaalit” eivät sotke viileää harkintakykyä. Supernaiivissa muuntautumiskykyinen Robin Svanström näyttelee vakuuttavasti sekä kuusivuotiasta Börreä että jo manan majoille mennyttä isoisää.

Svanströmin hieno mimiikka pääsee oikeuksiinsa myös roolissa, jossa hän näyttelee tarinan nuoren miehen urallaan menestynyttä isoveljeä. Katsojana löysin ainakin yhden vastauksen otsikon kysymykseen Svanströmin kasvoilta näytelmän hienossa loppukohtauksessa, jossa veljekset jäivät sanattomasti pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta.

Albert Einsteinista on muotoutunut vajaassa sadassa vuodessa myyttinen hahmo modernin ihmisen mentaalimytologiassa, jonkinlainen jumalan ja joulupukin risteytys. Einsteinin rooli on Minna Suurosen bravuuri näytelmässä. Suurosen tekemässä hahmossa koominen ja syvällinen kohtaavat aika ainutkertaisella tavalla.

Juuri tällaista se meininki on, kun omat mielikuvituskaveritkin ryhtyvät oikein urakalla vittuilemaan.

Eivätkä Suurosen yhdeksän muuta roolia samassa näytelmässä näin hämäläisittäin mitään huonoja ole.

Lymi on ohjaajana saanut lisää kokemusta ja varmuutta, jos vertailukohtana pitää vaikka hänen Ryhmäteatterille muutama vuosi sitten kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää S.O.S.- Save Our Souls. Lauantain esityksessä Supernaiivilla oli hieno rytmi.

Jäniksen vuosi 2013

Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Liisa Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri — Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Riikka Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Maailma on menossa päin helvettiä. Sen me tiedämme.

Eikä matka ole enää pitkä. Perillä ollaan, kun maapallon keskilämpötila nousee nykyisistä lukemista vielä viisi astetta. Vaikka tällä reissulla varmasti rähjääntyy, meidän ei tarvitse kärvistellä enää tässä nykyisessä kiirastulessa kuin muutama vuosikymmen.

Ryhmäteatterin Jäniksen vuoden käsiohjelmassa synkistellään oikein olan takaa. Myös näytelmän toteutus on monta astetta krouvimpaa kamaa kuin Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitus tästä Kristian Smedsin Arto Paasilinnan samannimisestä romaanista dramatisoimasta näytelmästä.

Esa Leskisen ohjaamassa Ryhmäteatterin versiossa kukkaislapset loistavat poissaolollaan.

Ainakin yhdessä asiassa Lappeenrannan kaupunginteatterin riemastuttavan valoisa ja Ryhmäteatterin synkkää synkempi versio kulkevat käsi kädessä. Molemmissa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt romaani Jäniksen vuosi on kertomus yhden miehen kapinasta järjestelmää vastaan. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa pidetään yhtä: yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta.

Sama teema toistuu myös Ryhmäteatterin esityksessä. Tosin tällä kertaa toivoa paremmasta annetaan vasta upeasti toteutetussa loppukohdassa. Tästäkin notkosta voidaan vielä nousta, jos meitä pitkäkorvaisia vain löytyy tarpeeksi ja löytyyhän meitä.

Yhteistä näille kahdelle Jäniksen vuodelle on myös se, että molempien alussa pohditaan taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Se mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, satua. Mutta miten lienee asiat siellä oikeassa elämässä, teatterin ovien ulkopuolella? Millaisia satuja me sepittelemme itsellemme turvataksemme oman mielenrauhamme?

Smeds dramatisoi ja ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran tallinnalaiselle von Krahl teatterille vuonna 2005. Smeds on ollut mukana tekemässä Jari Juutisen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitusta ja Ryhmäteatterin käsikirjoittajiksi on merkitty Smeds, Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Leskinen on ohjannut Jäniksen vuoden omintakeisella tyylillään. Volyyminappula käännetään heti kohta kaakkoon ja meno näyttämöllä on raplakkaa kuin savolaisella hullujenhuoneella, missä jäniksen kanssa liikkuva Vatanen myös ymmärrettävästi pääsee vierailemaan.

Ja mikä on ohjatessa. Ryhmäteatterilla on riveissään näyttelijöitä, jotka venyvät tarvittaessa aivan uskomattomiin suorituksiin. Sellaiseksi voi hyvin nimetä vaikka Taisto Oksasen ja Juha Pullin oopperaduetto. Herroista mustarastaista lähtee tarvittaessa ääntä kuin Placido Domingosta ja Luciano Pavarottista ikään.

Robin Svartström hallitsee Vatasen roolissa näyttämöä jo pelkillä ilmeillä. Svartströmin murheellisen miehen mimiikka on niin loisteliasta, että se käy jo yksin perustelusta hyvin runsaalle videoiden käytölle. Viime vuosisadan alun Hollywoodissa miehestä olisi varmasti leivottu mykkäelokuvan tähti.

Huipennuksensa tämä sanaton viestintä saavuttaa koskettavassa loppukohtauksessa, jossa kuviin astuu toinen tämän karun tyylin mestari. Miehen nimeä en tässä kerro. Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi on syytä mennä katsomaan itse.

Freelancer näyttelijä ei Suomessa elä pelkästään teatteria tekemällä. Näytteleminen televisiosarjoissa ja elokuvissa tekee näyttelijästä helposti kovin tutun oloisen. Sanotaan, että kasvot kuluvat telkkarissa ellei sitten satu olemaan Martti Suosalon kaltainen lähes kasvoton ihmemies.

Tunnustan, seuraan ihan innoissani Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamaa Taivaan tulia, joka on jatkunut telkkarissa jo vuodesta 2007.

Niin tai näin, Minna Suuronen kättelee joka tapauksessa kätevästi Jäniksen vuodessa jopa housutonta miestä. Suurosen varsinainen bravuuri on kohtaus, jossa hän esittää savolaisen mielisairaalan ylihoitajaa.

Nuoruuden raikkautta näyttämölle tuo esityksen jänis Anna-Riikka Rajanen. Rajanen laulaa Jäniksen vuoden loppukohtauksessa niin koskettavasti, että mieleen tulivat ne 60-luvun lopun kultaiset vuodet.

Jäniksen rooli on Rajasen taiteellinen lopputyö. Rajanen opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa.

Teatterista on hauska kirjoittaa, vaikka minulla ei moiseen puuhaan ole mitään kompetenssia. Esitysten arvottaminen on kuitenkin vähän liian vaativaa puuhaa meikäläiselle puhumattakaan, että eri esityksiä pitäisi laittaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Sen uskallan sanoa, että pidin todella paljon Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksestä. Juutisen ohjaama Jäniksen vuosi on tavattoman kekseliästä ja raikasta tekemistä. Lappeenrannan kaupunginteatterin ei tarvitse yhtään kainostella tai vähätellä omaa osaamistaan ja teatterin taiteellista tasoa valtakunnallisessa vertailussa.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.