Avainsana: Mikko Saastamoinen

Vaimoni, Casanova on hullunhauska tragikomedia, jonka parissa ei tiedä pitäisikö itkeä vain nauraa – Leea Klemolan näytelmässä tiivistyvät meidän miesten kaikki pelot ja ennakkoluulot, joiden vuoksi juuri nyt käydään loputonta identiteettisotaa

Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.

Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.

Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.

Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.

Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.

Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.

Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.

Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?

Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.

Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.

Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.

Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.

Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.

Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).

Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.

Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?

Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.

En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.

Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.

Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.

Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.

Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!

Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.

Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.

Vaimoni, Casanova

Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min

Käsikirjoitus Leea Klemola

Ohjaus Antti Mikkola

Lavastus Miko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Opa Pyysing

Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala

Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen

Ei kultaa, ei mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa – Karnevalistinen ote antoi syvyyttä Tampereen Teatterin pikkujoulujen sketsikimaralle – Last Christmas oli raikas ja ajoittain aidosti hauska huumoripläjäys

Tampereen Teatterin pikkujoulujen yllätysvieraisiin kuului syntipukki. Kun vanhassa suomalaisessa jouluperinteessä joulupukki tuo tuhmille lapsille risuja, Elisa Piispasen esittämä hahmo, uudesti syntynyt pyhä Nikolaus otti peräpäällään kannettavakseen sekä lasten että heidän vanhempiensa tuhmuudet. Kuvassa sohvalla Ville Mikkonen, Niina Alitalo ja Arttu Ratinen. Piiskan varressa Linda Wiklund. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.

Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.

Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.

Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.

Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.

Sketsi, jossa Jeesus järjesti visailun itämaiden tietäjille, ei ollut ehkä sikermän hauskimpia. Vitsissä näkyi kuitenkin hyvin se hämäläishuumorin laji – viuruaminen, jonka Pohjois-Savossa syntynyt Juice Leskinen kehitti täällä riimeissään taiteeksi. Kuopiota itämaan tietäjissä esittänyt Arttu Ratinen lahjoitti Ville Majamaan esittämälle Jeesukselle Denverin, jolla hänen mukaansa voi kulkea vetten päällä silloin, kun Genesaretinjärvi on jäässä. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.

Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede Pasasen Spede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.

Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.

Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.

Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.

Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:

”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”

Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.

Last Christmas – Viimeinen joulu

Tampereen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 8.12.2023

Käsikirjoitus: Ville Majamaa

Ohjaus: Saraki Hokanen

Muusikko Niina Alitalo

Pukusuunnittelu: Jaana Aro, Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Kampausten, maskeerausten ja peruukkien suunnittelu: Riina Vänttinen

Näyttämöllä: Elisa Piispanen, Pia Plitz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Linda Wiklund

Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa. No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Hylkäämisen päivät oli ajatuksia herättävä kasvutarina – Mari Turusen huikea veto ei jättänyt kylmäksi Tampereen Teatterin kantaesityksessä

Mari Turunen näytteli upeasti Tampereen Teatterin ensi-illassa. Esityskuvan kohtausta ei voi ehkä kuvata tarinan päähenkilön Olgan lopullisen valaistumisen hetkeksi, mutta keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä saanut Elena Ferranten romaaniin perustuva Hylkäämisen päivät oli hieno kasvutarina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.

Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.

Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.

Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.

Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?

Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?

Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.

Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.

Tarinan Olga (Mari Turunen) ei tyytynyt purkamaan vihaansa petollista miestään Mariota (Henry Hanikka) ja tämän uutta rakasta Carlaa (Elina Hietala) kohtaan vain katkerilla sanoilla, vaan hän kävi heidän kimppuunsa kuvan kohtauksessa myös fyysisesti nyrkein ja genitaalialueelle suunnatuin potkuin. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”

Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.

Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.

Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.

Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.

Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?

Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.

Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.

Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.

Hienoa!

Hylkäämisen päivät

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023

Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin

Suomennos: Taru Nyström

Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen

Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala

Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf

Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Synninkantajien draaman keskushenkilöitä olivat Aliisa Pulkkisen näyttelemä Aliisa-mummi, hänen tyttärenpoikansa Aaron, lapsirooli, jota näytteli aikuinen Antti Tiensuu ja Aaronin isänisä, Esa Latva-Äijön näyttelemä Taisto. Kuva Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Tampereen Teatterin Synninkantajissa oli esityksen hitaasta rytmistä huolimatta imua. Kohtausten vaihdot oli toteutettu todella taitavasti. Näytelmän avainrooleissa näytelleiden Aliisa Pulkkisen ja Esa Latva-Äijön hienot näyttelijäntyöt nostivat esiin näytelmän avainteeman. Synninkantajat on ajatuksia herättävä kuvaus vallankäytöstä suljetussa yhteisössä.

Esityksen estetiikka oli kunnossa. Maia Häkli on taitava ohjaaja ja syvyyttä esittämiselle antoi Pauliina Rauhalan kaunis suomen kieli.

Synninkantajat perustuu Rauhalan samannimiseen romaaniin. Se jatkaa aihepiirinsä osalta Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun teemoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu käynnisti laajan keskustellun lestadiolaisuudesta ja uskonnollisista yhteisöistä.

Rauhala tarkastelee lestadiolaista yhteisöä sisältä käsin ja myös Häkli tuntee kirjan kuvaaman maailman omien elämänkokemustensa kautta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kumpaakaan Rauhalan kirjaa, mutta Häklin kirjasta tekemä dramatisointi tuntui liian pelkistetyltä.

Yhteisön tarina kerrotaan vain viiden merkityksellisen roolihenkilön kautta. Näkökulma 70-luvun Suomessa elävään yhteisöön on lapsen. Se on tietenkin sinänsä hyvä peruste näkökulman kapeuttamiselle. Sekä Rauhalalla että Häklillä on omien lapsuudenkokemustensa kautta vahva tunneside näytelmän kuvamaan elämäntapaan.

Yhdeksänvuotiasta Aaronia näytteli aikuinen Antti Tiensuu. Tällä lapsella on läheinen suhde isänsäänsä Taistoon (Latva-Äijö), joka on kuvauksen lestadiolaisyhteisön maallikkosaarnaaja, johtaja ja auktoriteetti. Yhtä läheinen Aaronille on myös hänen äidinäitinsä, mummi Aliisa (Pulkkinen).

Aivotutkijat tietävät, että meillä ihmisillä on vahva taipumus hyväksyä vain sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat ja toimivat samoin kuin me itse. Taisto piti yllä johtamansa yhteisön yhteisöllisyyttä korostamalla tämän samanmielisyyden tärkeyttä. Aisan yli potkijoita, politiikankielellä toisinajattelijoita, uskonnossa vääräoppisia tai maallistuneita uhataan ja rangaistaan yhteisöstä erottamisella.

Hauska yhteensattuma on, että näytelmän patriarkaalista valtaa käyttävä yhteisön johtaja on nimeltään Taisto. Taistolaisuudeksi liikkeen johtajan Taisto Sinisalon mukaan kutsutun äärivasemmistolaisen liikkeen edustajat muodostivat äkkiväärään ideologiaan perustuvan ryhmittymän 70-luvulla kommunistisen liikkeen sisällä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa ryhmän sisäiset vallankäytön mekanismit toimivat tuolloin aivan samalla tavalla, kuin näytelmän kuvaamassa lestadiolaisyhteisössä.

Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Lestadiolaisyhteisössä toverituomioistuimena toimi ja toimii ilmeisesti edelleen hoitokokous.

Käsiohjelmaan painetussa Rauhalan ja Häklin dialogissa tekijät painottavat sitä, että lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää. Taisto on paitsi uhkaileva ja rankaiseva auktoriteetti, myös lapsenlastaan Aaronia syvästi rakastava isoisä ja luontoihminen, joka tarkkailee lintuja ja väsää niille pieteetillä pesimäpönttöjä.

Yksi näytelmän avainkohtauksista, ehkä se kaikkein tärkein ja näköalaa avartavin, menee katsojalta helposti ohi. Kohtauksessa Aaron seisoo yksin koulun pihalla kelloa tuijottaen ja odottaa kotiin pääsyä. Oman lestadiolaisyhteisön lemmikki, enkelin siipien suojassa kasvava Aaron on koulussa niitä toisia.

Tarinan Taiston taitavaa vallankäyttöä harjoitellaan varmasti tänäkin päivänä jokaisen päiväkodin ja peruskoulun pihamaalla aina kun valvovien aikuisten silmä vain välttää. On harhaluulo, että kaikki koulukiusaajat olisivat oppimisvaikeuksista kärsiviä luusereita.

Tänään koulussa pärjäävien kiusaajien joukosta kasvavat myös huomispäivän johtajat. Geenin ohjaamien vaistojen maailmassa me elämme yhä muutaman sadan yksilön heimoissa ja keräilytaloudessa. Ehkä juuri siksi koulukiusaamista on lähes mahdoton saada kokonaan loppumaan.

Ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja. Ihmiset ovat ihmisiä.

Tarinan jännite syntyi Taiston ja Aaron äidinäidin Aliisan välisestä konfliktista. Aliisa haastaa Taiston auktoriteetin, tai niin Taisto yhteisön muodostaman paineen alla ainakin kokee. Aliisan syntitaakkaan kuuluivat muun muassa laulaminen kirkkokuorossa ja hempeyden synti, mikä lienee lestadiolaisten kiertoilmaus suvaitsevaisuudelle.

Uskottavuutta ja merkityksiä tälle henkiselle kaksinkamppailulle antoi Latva-Äijön ja Pulkkisen upea ja vivahteikas näytteleminen.

Näytelmän dramaattinen loppuhuipennus ei toiminut kovin hyvin. Ehkä Pulkkinen ja Häkli ovat halunneet korostaa sitä, miten traumaattista herkälle Aaronille oli hänelle kahden rakkaan aikuisen välinen yhteenotto ja mummin erottaminen perheyhteydestä. Näytelmän uskontoon pohjautuva tematiikka antoi kuitenkin kuin varkain loppuhuipennukselle myös hieman koomisen sävyn.

Me tiedämme, millainen reilun pelin asiantuntija meidän kristittyjen vanhatestamentillinen jumala on. Epäselväksi jäi nyt vain se, kumman isovanhemman syntejä nyt kostettiin aina kolmanteen polveen asti.

Lapsen uhraaminen on meidän kristillisessä mytologiassa toistuva teema.

Mutta tästä kristityn etiikkaan liittyvästä aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä Vanhan testamentin todellisten asiantuntijoiden puoleen ja käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa israelilaisen Anat Govin näytelmä Voi Luoja!

Synninkantajat

Esitys 10.10.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus Pauliina Rauhalan romanin pohjalta Maia Häkli

Ohjaus Maia Häkli

Lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Sara-Maria Heinonen, Antti Tiensuu, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Matleena Junttanen, Ella Numminen, Patrik Kivinen, Marko Tuupainen