Avainsana: Mikko Koivusalo

Farssi joka menee putkeen – Helsingin kaupunginteatterin uusi komedia ei sortunut lajityypin sudenkuoppiin – railakasta tekemistä siivitti raikas tekemisen ilo – kyllä nauratti

Helsingin kaupunginteatterin farssissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Näyttelijät olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa fyysisten kontaktien ja energisen liikkeen kautta. Kuvassa Helsingin Kuvassa edessä ovat näyttelijät Joel Hirvonen, Linda Wiklund, takana Alex Anton, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti ja Matti Rasila. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin uuden komedian nimi ei ole enne. Näytelmä joka menee pieleen oli aidosti hauska ja taidokkaasti toteutettu farssi. Sellainen on harvinaista herkkua suomalaisessa teatterissa. Kaupunginteatterin markkinoinnissaan käyttämä kuvaukselle legendaarisen Monty Python -koomikkoryhmän hengessä toteutetusta komediasta löytyi ensi-illassa katetta.

Tällaisen omintakeisen komedian juuret ovat epäilemättä brittiläisessä music hall –perinteessä.

Näytelmä joka menee pieleen on teatteria teatterista. Harrastajateatteri esittää perinteisen murhamysteerin. Esityksen aikana kaikki, mikä teatterissa voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Helsingin ensi-illassa kierroksia ja vauhtia lisättiin kohtaus kohtaukselta lajityypin parhaiden perinteiden mukaan. Se otti hyvin yleisönsä. Monen katsojan kohdalla alun hymähtely muuttui tuota pikaa vapautuneeksi nauruksi.

Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shildsin käsikirjoitukseen perustuvan farssin huumori oli kilttiä. Näytelmässä ei juuri käytetty ironiaa tai satiiria. Siinä sen tekijät eroavat yllä mainituista esikuvista. Tässä esityksessä ei ole sen käsikirjoittajien mukaan mitään poliittista. Myös angloamerikkalaisille komedioille tyypillisten seksistisiä tuhmuuksia oli pyritty välttämään.

Käsikirjoittajien valinnat ovat selvästi helpottaneet myös suomentaja Mikko Koivusalon, ohjaaja Pentti Kotkaniemen ja dramaturgi Henna Piirron työtä. Esityksen kieli on tiukasti kiinni teatterin kontekstissa. Brittiläiset aristokraatit ja poliisit ovat meille tuttuja hahmoja lukemattomista televisiosarjoista ja näytelmistä. Kielen kulttuurisidonnaisia piilomerkityksiä ei tarvinnut avata ja tehdä jotenkin ymmärrettäviksi suomen kielellä.

Toki piilomerkityksiäkin löytyi. Näytelmän kantaesityksessä murhamysteeriä esittää kuvitteellinen harrastajateatteri Cornley Polytechnic Drama Sosiety. Koivusalon suomennoksessa Helsingin esityksen tekijät määrittelevät Suomen ”Gothamin” paikan kartalla laittamalla harrastajaterin nimeksi Pirkanmaan Polytekninen seura. Tämän laitan tuoreena tamperelaisena korvan taakse.

Tässä farssissa puhuttu kieli oli myös tavallaan sivuroolissa. Esityksen kehittelyt ja iskut syntyivät voimakkaan fyysisen esittämisen kautta. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijöiden räväkkää slapstick-komiikkaa eivät suomen kielen rakenteet tai intonaatio kangistaneet.

Näytelmä joka menee pieleen oli ensi-illassa ovifarssi toiseen potenssiin. Peter Ahlqvist on lavastanut esityksen originaalin mukaan enkä ihmettele yhtään, että tämä lavastus on moneen kertaan palkittu. Kohtausten ajoitus toimi kellon tarkkuudella. Ohjaajana Kotkaniemi taitaa farssin salat   

Seksismiä Helsingin kaupunginteatterin sovituksessa on ehkä vain yhden hatunnoston verran. Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pirkanmaan Polyteknisen seuran puheenjohtaja ja harrastajateatterin miestähti, poliisitarkastaja Carter (Heikki Kinnunen) ei suutele kulisseissa vähäpukeista tanssityttöä. Taustamateriaalissa vastuudramaturgin titteliä kantava Piirto on pitänyt pojilleen kunnon jöötä. Hänen mukaansa Helsingin esityksessä ei ole alisteisia, seksistisiä naisrooleja. Katsojana olen hänen kanssaan samaa mieltä.   

Lewis, Sayer ja Shilds kirjoittivat farssinsa käsikirjoitusta intensiivisesti kuukauden ajan. Sen jälkeen alkoivat harjoitukset ja niiden myötä melkein kaikki ideat piti korvata uusilla. Haastattelussa Sayer siteeraa Hemingwayta, jonka mukaan komedian kirjoittamisesta 90 prosenttia on uudelleen kirjoittamista.  

Otaksun, että alkuperäinen esitys The Play That Goes Wrong on hioutunut lopulliseen muotoonsa improvisaatioharjoitusten kautta. Ryhmän perustaneet teatteriopiskelijat ovat kilpailleet siitä, kuka hulluimman kohtauksen keksii. Tätä satoa on sitten jalostettu yrityksen ja erehdyksen metodilla. Kuten Sayer on haastattelussa sanonut, on katsottu ja kokeiltu mikä on hauskaa, mikä toimii.

Komedian tekeminen on paitsi ajatuksen ja mielikuvituksen lentoa, myös vaativaa ja aikaa vievää käsityötä.

Alkuperäisen esityksen raikkaudesta oli jotakin välittynyt myös helsinkiläisten esitykseen. Ehkä kysymys oli tekemisen ilosta, jota Arenan ensi-ilta henki. Uskon että nyt teatterissa oli meidän katsojien ohella myös esityksen näyttelijöillä hauskaa.

Me olemme monella tavalla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sanat eivät koskaan kerro kaikkea. Siksi teatteri on niin ainutlaatuinen taidemuoto. Samasta syystä komediaa ja varsinkin nopearytmistä farssia pidetään teatterin vaikeimpana lajityyppinä. Näytelmä joka menee pieleen on hieno onnistumien tässä vaativassa lajissa.

Englanninkielisessä maailmassa The Play That Goes Wrong on ollut jymymenestys. Mischif Theatre Companyn näytelmä on kerännyt hyviä arvosteluja ja teatteripalkintoja, muun muassa parhaan uuden komedian palkinnon vuonna 2015 Laurence Oliver Awards – gaalassa ja vuonna 2017 parhaan lavastuksen Tony Awardin.

Näytelmä joka menee pieleen

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 9.3.2022

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields

Suomennos Mikko Koivusalo

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Elina Vättö

Valosuunnittelu Valdemar Virtanen

Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta

Musiikin sävellys Jaakko Virmavirta ja Ivan Bavard

Naamioiden suunnittelu Pia Kähkönen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Eija Vilpas, Eppu Salminen, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti, Alex Anton, Matti Rasila, Linda Wiklund, Joel Hirvonen

Suomalaisen sankaruuden kansalliset erityispiirteet

Elmo Miettinen, Lauri Haltsonen, Sami Kettunen ja Antto Hinkkanen päästelevät täysillä Irti-tearrin veljeksissä. Kuva Anniina Meuronen
Elmo Miettinen, Lauri Haltsonen, Sami Kettunen ja Antto Hinkkanen päästelevät täysillä Irti-tearrin veljeksissä. Kuva Anniina Meuronen

Imatralaisen Irti-teatterin noin seitsemästä veljeksestä löytyy energiaa ja vääntöä kuin pienestä kylästä.

Irti-teatterin Antto Hinkkanen, Sami Kettunen, Lauri Haltsonen ja Elmo Miettinen olivat ilmeisesti jo etukäteen päättäneet, että nyt päästellään Työväen näyttämöpäivien täpötäyden katsomon edessä niin kovaa kuin värkeistä irti (!) lähtee.

Ja kyllä siinä aitaa kaatui ja Mikkelin teatterin suuren näyttämön lauteet ryskyivät, kun tämä sonnilauma laittoi hommat niin sanotusti haisemaan.

Viritys oli tällä kertaa niin hurja ja vauhti niin kovaa, että mopo keuli ajoittain aika lailla oli välillä karata kokonaan käsistä.

Parhaimmillaan hulvattoman hauska esitys hyytyi aina välillä kohtausten ajoitusksen ja turhien toistojen aiheuttamiin ongelmiin. Kävi kuten esityksen keskeisen aiheen, suomalaiskansallisen juopottelun kanssa usein käy, hauskuus lisääntyi kulaus kulaukselta kunnes kulauttelu ei yllättäen enää  ollut yhtään hauskaa.

Liika on aina liikaa, mutta toisaalta kohtuus on aivan liian vähän. Ymmärrän.

Kirjailija Mikko Koivusalon kansalliskirjailija Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä dramatisoima farssi on kohtuullisen tuore tapaus. Se kantaesitettiin Turun Linnateatterissa vuonna 2010.

Irti-teatterin mainoksissa pojat uhoavat räjäyttävänsä  suomalaisen kirjallisuuden kivijalan.

Näin se ei tietenkään itse esityksessä tai Koivusalon näytelmätekstissä mene. Kiven ja Väinö Linnan suomalaiset miestyypit on jo ajat sitten kanonisoitu myyttien tasolle ja tälle kivijalalle myös Koivusalo hupailunsa rakentaa.

Eikä siinä mitään. Kyllä suomalaisist sankareista mäkihyppylegenda Matti Nykäsestä vaikka turkulaiseen ”iskelmälegenda” Matti Ruohoseen löytyy ainutlaatuisia kansallisia erityispiirteitä.

Koivusalo läpivalaisee tätä suomalaista sankaruutta homoerotiikan kautta, tyyliin suomalaisen kirjallisuuden sankareita emme halua olla, slaavilaisiksi kaihomieliksi emme halua tulla, olkaamme siis ruotsalaisia! Vitsit ovat sieltä kaikkein roisimmasta päästä, mutta niillä on tarkoituksensa.

Temppu ei ole mikään uusi, vaan kuuluu revyytaiteen vakiokalustoon. Leikittely sukupuolirooleilla kuuluu tavallaan  estradiviihteen ja varieteen ydinosaamiseen, jolla on pitkät perinteet.

Hauskanpito on kuitenkin tunnetusti vaativaa puuhaa. Pari piirua kurinalaisempi toteutus olisi todennäköisesti tuottanut Mikkelissä lauantaina vielä nähtyäkin hauskemman esityksen.

Hinkkasen, Kettusen, Haltsosen ja Miettisen osaamista ei voi muuta kuin kehua. Kaikki lähtee lavalla hyvästä itsetunnosta. Luottamus omiin kykyihin näyttämöllä perustuu vuosia kestäneeseen teatteriharrastukseen.

Samasta luottamuksesta omiin mahdollisuuksiin kasvaa myös se kuuluisa suomalainen sisu. Ei tarvitse edes miettiä, kumpi antaa ensin periksi, jos se harmaa kivi ja Irti-teatterin pojat joutuvat nokkapokkaan.

Öbaut seitsemän veljestä on varmasti hyvin terapeuttista katsottavaa myös sellaisille nuorille miehille, joiden itseluottamus ja kokemukset omasta osaamisesta eivät ole aivan samalla tasolla kuin Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä lauantaina irrotelleen nelikön. Imatralainen Irti-teatteri on elävä esimerkki siitä, miten valtavan suuri merkitys teatterilla ja taiteella noin ylipäätään on yhteiskunnassa.

Ilman taiteen antamaa avaruutta, elämä täällä kävisi nopeasti hyvin tukalaksi myös meille pärjääjille.

”Yhteiskunta vaatii nuorilta aina vain enemmän ja aikaisemmin.” Näin asiaa pohtii Öbaut seitsemän veljeksen ohjaaja Sami Sivonen esityksen käsiohjelmassa.