Mikkelin Teatterin Tuntematon sotilas alkaa stand up -show’n estetiikalla. Alussa näyttämöllä ei ollut muuta kuin mies ja mikrofoni.
Väinö Linnan Sotaromaanin esittäminen näyttämöllä monologinäytelmänä on hieno dramaturginen oivallus. Se avaa uuden näkökulman sodan todellisuuteen. Vaikka me miellämme varsinkin talvisodan myyttisellä tasolla jonkinlaiseksi kollektiivisen kokemisen kliimaksiksi, sodan ja sen tuottamien kärsimysten kokeminen on viimekädessä hyvin individualistinen prosessi.
Linna kuvaa tätä sodan kauhujen ainutkertaisuutta hyvin esimerkiksi luvussa, jossa konekiväärikomppania osallistuu hyökkäysvaiheen aikana koukkaukseen. Alikersantti Lehdon kuolema on yksi koko romaanin huipennuksista. Teema kertautuu kuvauksella kenttäsairaalasta, jossa vakavasti haavoittuneilla ei ole enää muuta jäljellä, kuin oma kärsimyksensä, kuoleman odotus hirvittävien kipujen keskellä.
Linnan kuvaus siitä, miten yksin ihminen on tällä viimeisellä hetkellä, on vavahduttava.
Sotaromaanin Mikkeliin ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen käyttää monologimuotoa taitavasti tämän romaanin ydinteeman syventämisessä.
Esityksen alussa monologit esittävä näyttelijä Janne Kyyhkynen kertoo, miten Linnan romaani on kulkenut hänen matkassaan 12-vuotiaasta pojasta asti. Kirja on ollut osa hänen henkistä kasvuaan pojasta mieheksi.
Tämän jälkeen monologien sarja alkaa symbolisella riisuutumisella, jossa Kyyhkynen kuorii yltään siviilikamppeet ja pukeutuu sotisopaan.
Paloaukealta ja alikersantti Hietasen filosofoinnista Reunanen vie tarinan yllättäen sotaelokuvaan, joka Kyyhkysen ikäisille on ehkä samanlainen sukupolvikokemus kuin Linnan Sotaromaani suurille ikäluokille.
Kapteeni Kaarnan kuolemasta kertovassa monologissa hahmon habitus on napattu Francis Ford Coppolan elokuvasta Ilmestyskirja Nyt! Kaarnan hahmosta sukeutuu everstiluutnantti William Kilgore.
Kohtaus toimii hämmästyttävän hyvin. Sodassa kauhea ja naurettava kohtaavat. Linna käyttää saman teeman kuvaamiseen Lammion hahmoa, jonka Reunanen on voinut jättää tällä tempulla kokonaan pois esityksestä.
Kyyhkynen on lukenut, kuten useimmat meistä, Linnan kirjaa suomalaisen miehen arkkityyppien kuvaksena. Linnan vahva teksti toimii tällä tasolla myös monologissa, mutta siitä ei tule Mikkelin teatterin hienon esityksen ydinasia.
Sodan kokeneille nuorukaisille sota ei ollut seikkailu, vaan pääsääntöisesti erittäin raskasta ja ikävää työtä vuorotta. Parhaissakin sodan kuvauksissa tämä sodan aikaperspektiivi väkisinkin vääristyy, tappavaa tylsyyttä on lähes mahdoton kuvata taiteen keinoin.
Linnan kirjassa oikea stahanovilainen työn sankari on alikersantti Rokka. Reunasen dramaturgian hienoja oivalluksia on tehdä Rokasta monologissa arvoituksellinen hahmo. Monologinäytelmän Rokka kertoo Kannaksella ruista leikkaavasta vaimostaan kasvot kokonaan veren peitossa.
Reunasen dramaturgia on syvällisesti ajateltu ja oivaltava. Mutta ei Mikkelin Tuntemattoman sotilaan esteettisessä esillepanossakaan ole mitään vikaa. Se on hieno ja koskettava. Mari Heinosen puisista kuormalavoista koottu lavastus toimii hienosti. Jonathan Millerin ja Jukka Revon valot ja muun muassa ortodoksisen mieskuoron laulusta koostuva äänimaisema loivat ensi-illassa vahvan tunnelman.
Kyyhkynen tunnetaan ainakin Mikkelin seudulla hauskana stand up –koomikkona. Miehen koomikonkyvyistä kertoi jotakin ulkopuoliselle se, että yleisö alkoi nauraa ja taputtaa Tuntemattoman sotilaan ensi-illassa heti, kun mies asteli lavalle.
Kyyhkynen tekee hinoa työtä näyttämöllä. Ehkä tämä tarina pitäisi aloittaa lauseella: Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne.
Mikkelistä on tullut kiinnostava paikka myös tällaisen teatterin heavy userin kannalta teatterinjohtaja Katriina Honkasen johtajakaudella.
Tuntemattoman sotilaan ensi-iltayleisö palkitsi esityksen ja Kyyhkysen monet bravuurit osoittamalla suosiotaan seisten loppukumarrusten aikana.
