Helsingin kaupunginteatterin Mikko Räsäsen tulevaisuus on mukavalla tavalla hyvin perinteinen näytelmä. Käsikirjoittaja Mika Ripatti on kirjoittanut uskottavien roolihahmojen ympärille tarinan, joka alkaa konfliktista, johtaa kehittelyjen kautta dramaattiseen käänteeseen ja päättyy seesteiseen loppuhuipentumaan. Tämä kaava on meille tuttu paitsi teatterista myös elokuvista.
Näytelmän esteettinen ydin syntyi hyvästä näyttelijäntyöstä. Ohjaajana Heikki Kujanpää oli antanut tarinalle tilaa kehittyä ja kypsyä. Kehykset ensi-illan esitykselle saatiin upeasta ylöspanosta, jossa oli käytetty kaikkia suuren näyttämön teatteritekniikan antamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat todella komeita. Näyttämölle tuotuna viemärityömaa tarjosi tällä kertaa esteettisesti huikean näköalan.
Ripatilla on katutason näkökulma tarinaansa. Ripatti ei ole vain näytelmäkirjailija, vaan hän tienaa leipänsä Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran etumiehenä.
Ripatin näytelmän maailmankuvaa voi sen kaikessa yksinkertaisuudessa kuvata hieman naiiviksi. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Väinö Linnaa syytettiin aikalaiskritiikeissä maailman kuvaamisesta sammakkoperspektiivistä. Ripatti on minusta osoittanut, että viemärikaivannon pohjalta voi tehdä teräviä havaintoja todellisuuden luonteesta siinä missä juoksuhaudastakin käsin.
Tiedän oman työhistoriani perusteella, miltä putkilinjaa varte avattu kaivanto näyttää ja tiedän myös, että tuohon näkyyn liittyy ripaus täysin aiheellista kuolemanpelkoa, kun itse seisoo tuon montun pohjalla lapio kourassa. Yhdessä todella hienosti ajatellussa kohtauksessa Ripatti ja Kujanpää avasivat meille tuon maailman vain muutamalla lyhyellä virkkeellä.
Elämä on sattumanvaraista.
Ylen Ruben Stillerin bodcastissa filosofian tohtori Risto E. J. Penttilä muistutti meitä perjantaina siitä, että historia on tullut takaisin meidän elämäämme hyvin konkreettisella tavalla. Meidän uskomme siihen, että kansainvälinen yhteistyö ja taloudellisten toimijoiden verkostoituminen estävät suursotien syntymisen, on osoittautunut toiveajatteluksi.
Vanhoihin uskomuksiin tarinoihin pitäytymisestä on tullut äkkiä mitä terävintä avantgardea.
Mikko Räsäsen tulevaisuus on tietenkin sukutarina. On isä Mikko Räsänen (Martti Suosalo), poika Aapo Räsänen (Paavo Kääriäinen) ja näytelmän takaumissa isoisä Heikki Räsänen (Pekka Huotari).
Ripatin ensimmäinen havainto, tai ehkä pikemminkin väittämä oli se, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Tähän ei minulla ollut katsojana vastaväitteitä, vaikka Ripatti on pehmentänyt näkemystään ja korostanut roolihahmojensa kyvykkyyttä sillä, että sosiaalisen nousun esteeksi on perheen historiassa koitunut läheisen perheenjäsenen yllättävä kuolema.
Toinen ja yllättävämpi olettama on se, että duunariperheissä edelleen arvostetaan koulutusta sosiaalisen nousun väylänä. Sodan kokenut sukupolvi panosti Suomessa koulutuksen kehittämiseen ja saattoi suuret ikäluokat opintielle. Ripatti yrittää vakuuttaa meille, että tämä suuri idea on yhä voimissaan.
Ripatin kolmas havainto koskee duunareiden ja koulutetun vihervasemmiston välistä syvää kaivantoa. Pyöräilijät järjestävät demonstraation työmaan liikkumisrajoituksia vastaan. Ripatti kai on halunnut sanoa, että myös vihreässä joukossa tyhmyys voi tiivistyä kiihkoiluksi. Tämän tietää aikakin jokainen, joka on joutunut Helsingissä vimmastuneen pyöräilijän jyräämäksi.
Ripatin kuvaaman luokkataistelun pahiksia ovat palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) ja yksikönjohtaja Kimmo Niemi (Jari Pehkonen).
Niemi tarkkailee alaisiaan reaaliajassa paikannukseen tehdyn algometrin avulla työntekijöille jaettujen työpuhelimien avulla ja perustelee laitonta toimintaansa sillä, että kaupungilla on oikeus tietää, missä sen omistamat puhelimet sijaitsevat. Niemen hahmon kautta Ripatti pyrkii kuvaamaan myös maahanmuuttajien ja vuokratyöntekijöiden hyväksikäyttöä ja jättää tältä osin tarinan auki tavalla, jonka perusteella hänen työelämää käsittelevä näytelmien trilogia saattaa vielä saada jatkoa.
Kaikin puolin katalassa insinööri Niemen roolihahmossa on epäilemättä myös ripaus suomalaisten työmaiden iänikuista herravihaa. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi insinööri!
Ahosen todella hienosti tulkitsema Kososen roolihahmo oli moniulotteisempi. Hahmon kautta Ripatti on selvästi pyrkinyt kuvaamaan käsitystään niin kutsutusta esitystaloudesta. Etumies Räsäsen edustama putkityömaan konkreettisuus ja Kososen hahmon edustama näennäistalous törmäävät toisiinsa tarinan aloittavassa konfliktissa.
Kososen roolihahmon käytöksessä tapahtuu näytelmän dramaattisessa käänteessä muutos, joka tekee mahdolliseksi tarinan lopun konsensuksen. Tässä ei onneksi tarvitse arvailla Ripatin poliittisen ajattelun viitekehyksen laatua.
Näytelmän Mikko Räsäsen lähin pomo on vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja koko organisaation ylin johtaja on pormestari Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu). Molemmat ovat tarinassa hyvän puolella samoin Kososen tytär Ella Kosonen (Lumi Aunio). Kososen vaimo Hanna Kosonen (Sanna-June Hyde) on kiinni oman keskiluokkaisen sidosryhmänsä esenteissa ja tapakulttuurissa, mutta yrittää sovitella Kososen ja Räsäsen välillä.
Ripatti katsoo kuitenkin maailmaa miehen silmin eikä muuten kai voi ollakaan. Tarinan naiset osallistuvat tapahtumiin sivustaseuraajina vasta kaivetun viemärimontun reunalta. Pormestari Lounavirran ja työnjohtaja Mansikan rakkaus ja avioliitto tuntuivat tarinassa jonkinlaiselta päiväykseltä, jolla meille katsojille osoitettiin, että nyt ei tehdä 50-luvun Suomi-filmiä tai 60-luvun poliittista teatteria vaan ollaan ajallisesti tukevasti uudella vuosituhannella.
Ripatin naiskäsitys on kaunis, kunnioittava ja etäinen. Oman edun tavoittelu, häikäilemättömyys ja silkka pahuus ovat ominaisuuksia, jotka voidaan liittää vain miehiin.
Mikko Räsäsen tulevaisuutta oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää teatteria. Näytelmä sopii paremmin kuin hyvin Sörnäisten Työväen Teatterin, Helsingin Kansanteatterin ja Helsingin Työväen Teatterin perinnettä jatkamaan perustetun Helsingin kaupunginteatterin ohjelmaprofiiliin.
Tätä kirjoittaessani jäin miettimään Martti Suosalon hurjaa työtahtia. Keskiviikkona Suosalo näytteli toista pääroolia Tampereen Teatterin ensi-illassa Huomenna hän tulee. Beckettin absurdin näytelmän Vladimirin rooli on varmasti yksi vaativimmista, mitä näytelmäkirjallisuudesta löytyy. Perjantaina Suosalo näytteli Mikko Räsäsen tulevaisuuden nimiroolin ja aivan loistavasti näyttelikin.
Parhaimmillaan Suosalo on loistava enkä ihmettele, että katsojaluvuistaan huolestuneet teatterit suorastaan kilpailevat hänestä. Olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen Suosalon näyttämöllä. Noin kymmenen vuotta sitten Suosalo esitti kiertueella Gogolin monologinäytelmää Mielipuolen päiväkirja. Näin Suosalon monologin Lappeenrannassa ja esitys oli ahdistava kokemus. Esitys ei sujunut hyvin ja ainakin minulle tuli tunne, että olimme kokoontuneet Lappeenrannan teatteriin vain kiusamaan tuota loppuun ajettua miestä.
Mikko Räsäsen tulevaisuus
Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 11.3.2022
Käsikirjoitus Mika Ripatti
Ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Projisointi Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamioiden suunnittelu Jutta kainulainen
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde
Lumi Aunio, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Martti Manninen, Maksim Pavlenko,
Joakim Berghäll, Pekka Huotari