Avainsana: Max Wikström

Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila

Esko Nummisuutari, Soldier of Odin

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.

Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.

En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.

Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.

nummi4 — Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.

Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.

Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.

On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.

nummi2 — Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.

Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.

Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.

Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.

Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.

No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.

nummi3 — Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.

”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”

Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.

Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.

Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.

Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia. Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.

Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.

Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen. Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.