Avainsana: Matti Raita

Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Rakkaus on murhaa

Mikko Roiha tekee ohjaajana näyttelijöiden näköistä teatteria. Pia Andersson loistaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ilkka Saastamoinen
Mikko Roiha tekee ohjaajana näyttelijöiden näköistä teatteria. Pia Andersson loistaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ilkka Saastamoinen

Minna Canthin Sylvi on näytelmä intohimosta. Mikko Roihan sovitus ja ohjaus Canthin klassikosta ei käy aiheensa kiinni tunteiden vaan ideoiden kautta. Roiha vetoaa vaihtelevalla menestyksellä katsojan älyyn. Kakussa on kerroksia kuin Bic Mag – hampurilaisessa.  Intohimo roihuaa suomen kielellä, järjen ääni puhuu ruotsia.

Käsiohjelmaan on painettu koko esityksen motoksi sopiva sitaatti Minna Canthilta: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! –tyhmät saavat kernaasti kuolla.”

Roiha palkittiin teatteritaiteen valtionpalkinnossa vuonna 2008. Hänen suuriin ansioihinsa on luettu klassikkonäytelmien modernisointi.

Kiertueellaan Savonlinnan teatteriin perjantaina ehtinyt Sylvi osoitti, että Roiha osaa olla paitsi syvällinen myös hauska. Esimerkiksi pienissä addiktio-pöksyissä ja polvisuojuksissa näyttämöllä lanteitaan keikuttanut Viktor (Matti Raita) edustaa rooliasussaan juuri sitä estetiikkaa, jota Suomen Posti nykyisin painaa postimerkkeihinsä.

Näyttelijöiden ydinjoukko on kerätty viidestä eri teatterista. Seinäjoen kaupunginteatteria vuosituhannen alussa johtanut Roiha näyttää tuntevan myös Pohjanmaan suomenruotsalaiset ”häjyt” . Pia Andersson on napattu Sylin rooliin Kokkolan kaupunginteatterista, Lina Ekblad Wasa Teaternista. Televisiosta tuttu Lasse Fagerström Åbo Svenska Teaternista ja Matti Raita helsinkiläisestä Klockriketeaternista.

Paikallisia voimia Savonlinnan esityksessä edusti Savonlinnan kaupunginteatterin näyttelijä Mervi Koskinen.

Intohimo on paitsi mielipuolisuutta muistuttavaa tunnekuohua, myös aistillisuutta. Siinä keho puhuu ja Andersson laittoi Sylin roolissa itsensä likoon tavalla, joka olisi varmasti saanut itsensä Jouko Turkankin nyökyttelemään katsomossa hyväksyvästi.

Saksalaisesta täsmällisyydestä tämän kirjoittajalle ei tule mieleen juuri muuta, kuin vanhat arkistofilmit, joissa SS-joukot marssivat paraatissa yhtä jalkaa.

Roiha joka tapauksessa pyrkii näytelmätekstin sovittajana ja ohjaajana ekspressionismin parhaiden perinteiden mukaisesti irti realismin kahleista. Näyttelijöiden sisäisen maailman kehyksiksi riittivät muutamat tarkoin valitut huonekalut ja vanerinen seinämä. Myös esityksen valaistus oli niukka.

Sitä enemmän volyymia löytyi Matti Raidan suunnitelmasta näytelmää varten tekemästä äänimaailmasta. Häpeäkseni en tunnistanut välillä korvat lukkoon lyönyttä passiota, joka vyöryi katsomoon kohtausten välikkeinä.

Hämmästyttävää sinänsä, että pelkkä musiikki, jos nyt esimerkiksi Johan Sebastian Bachin Matteus passiosta voi käyttää ilmaisua pelkkä musiikki, toi näyttämölle oopperan konventiot. Mutta tämä ei varmaan ollut sattuma.

Roiha etäännyttää ja syventää. Kysymys on eräänlaisesta ujuttamisesta. Siinä mennään vaivihkaa ja varkainen katsojan omaan tajuntaan. Oletko kyllästynyt tylsään elämänkumppaniisi. Meillä on ratkaisu. Käytä strykniiniä!

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sylvi pukeutuu korkokenkiin ja punaiseen mekkoon ja antaa viinin ja kokolihan maistua. Käsiohjelman viimeiselle sivulle on painettu sitaatti Minna Canthilta:” Minä olen päättänyt, etten ikinä enää rakastu. Pyh, siitä on vain harmia, koko rakkaudesta.”

Näytelmän käsiohjelma on siis yllättävän hyvä opas tähän Berliinissä jalostettuun Roihan maailmaan.

Canthin Sylvi on yhden teatteriskandaalin ja taidesodan lapsi. Canth sai aiheen vuonna 1893 näytelmään tosielämästä Hämeenlinnassa tapahtuneesta murhasta, jossa lehtorinrouva myrkytti ukkonsa rakastuttuaan toiseen mieheen. Kontrastia siis riittää. Kumpaa pitäisi paheksua enemmän, näytelmän Alexin insestistä suhdetta kasvattilapseensa vai näytelmän Sylvin hetken mielijohteesta tekemää murhaa.

Siis ei paheksua, vaan analysoida älyllisesti ja pelkästään teoreettisella tasolla.

Canthin ruotsiksi kirjoittama Sylvia oli myös kirjailijan vastaisku teatterisodassa, joka syttyi, kun Suomalaisen teatterin johtokunta hyllytti hänen edellisen näytelmänsä Kovan onnen lapset ensi-illan jälkeen ja korvasi sen ohjelmistossa huvinäytelmällä.

Roiha pelaa tällä perussuomalaisten uudelleen henkiin herättämää kielitaistelulla taitavasti.  Roihan kaksikielistä, ruotsiksi ja suomeksi esitettävää Sylviä voi pitää melkein manifestina suovaitsevaisuuden puolesta, tai ainakin melkein. Sylvian ja Viktorin tunteet roihuavat suomen kielellä. Alman (Lina Ekblad) järjenääni käyttää ruotsia.

No joka tapauksessa tämän murhenäytelmän ydinajatuksen, jota voi hyvällä syyllä myös kustua ihmisoikeuksien julistuksen lyhyeksi versioksi, näytelmän Sylvi tulkitsee englanniksi: I want to love, and to be loved.

Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Siinä se, tai sitten ei.

Roiha on epäilemättä oikeassa, kun hän apostolin tavoin kiertää saarnaamassa teattereiden ja ryhmien yli rajojen käyvän yhteistyön välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta. Se on teatterin elinehto. Sylvin kaltaiset taiteellisesti kunnianhimoiset ja korkeatasoiset esitykset puhuvat profeetan puolesta.

Savonlinnan esitystä oli perjantaina katsomassa kourallinen ihmisiä, vaikka Itä-Savon kriitikko Seija Forsström oli juuri kritiikissään kehunut esityksen maasta taivaisiin ja luokitellut sen teatteriesitykseksi, joka jokaisen on pakko nähdä.

Mutta tällaista se on, kun heitetään helmiä savolaisille.

Savonlinnan teatteri on huonossa hapessa. Talo on ainakin katsomon sisäilman suhteen luokattoman huonossa kunnossa.

Lappeenrannassa ja Imatralla sama ongelma on ratkaistu päättämällä rakentaa teatteria varten uusi talo. En tiedä, mitä savonlinnalaiset aikovat asialle tehdä.