Amerikkalainen Matt Groening kuvaa jättimenestykseksi nousseessa animaatiosarjassa Simpsonit (The Simpsons) amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskivertoperheen kipukohtia komedian keinoin. Suomalaisen Lauri Maijalan Pimpsoneissa (The Pimsons) komediasta on muotoutunut perhehelvettiä kuvaava makaaberi tragedia.
Näin hedelmällistä voi populaarikulttuurin ja teatteritaiteen vuoropuhelu olla. Eikä tässä toteamuksessa ole nyt mukana edes ironian häivähdystä. The Pimpsons oli loistava ja varmasti mieleenpainuva aloitus tiistaina käynnistyneelle Tampereen Teatterikesälle.
Maijala on selvästi Groeningin ja hänen luomansa animaatiosarjan fani. Sitä todistivat jo näytelmään otetut suorat englanninkieliset sitaatit Simpsoneista. Näytelmänä ThePimpsons oli ensimmäisellä tasolla strindbergiläinen kuvaus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen perheen kärsimyksistä. Vanha tuttu juttu siitä virtahevosesta olohuoneessa.
Tässäkin Maijala seuraa, tosin ehkä hieman kieli poskella, idolinsa jalanjälkiä. Sarjakuvataiteilijana yksi Groeningin läpimurtotöistä oli ja on vuonna 1977 ensimmäisen kerran ilmestynyt Elämä on helvettiä (Life in Hell).
Q-teatteri on siitä mainio ensemble, että sen jokainen produktio on aina ollut yllätyksiä täynnä, eikä katsojan nytkään tarvinnut pettyä. Pimpsons näytelmän toinen, ja minusta kaikkein kiinnostavin taso paljastui silmiemme eteen jo heti esiripun avauduttua.
Maijalan tärkein oivallus on epäilemättä siinä, että me olemme siirtyneet kuvallisen viestinnän ja meemien aikaan. Tässä maailmassa vain sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä.
Maailman pisimpään jatkuneena animaatiosarjana Simpsonit on oiva esimerkki kuvan voimasta. Yhä uusia tuotantokausia käynnistetään, vaikka mitään uutta sanottavaa tai uusia ideoita tekijöillä ei ole ollut enää vuosiin. Sarjakuvan ja animaation sankarit ovat paitsi iättömiä myös kuolemattomia.
Lavastuksen värimaailma oli tuttu jokaiselle, joka on joskus katsonut teevisiossa tai elokuvissa Simpsoneita – siis käytännössä joka ikiselle katsojalle. Tuttu oli myös Pimpsoneiden keittiön ikkunan takana häämöttävä ydinvoimala, jonka jäädytyskolonnit työnsivät ilmaan vesihöyryä. Näytelmän isä, Homre Pimpson työskenteli tuossa ydinvoimalassa 40 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Simpsoneiden Homer Simpsonin vuonna 1989 alkanut työura Springfieldin ydinvoimalassa jatkuu ilmeisesti yhä vaihtelevalla menestyksellä.
Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun Simpsonit aloitti maailmavalloituksensa aluksi The Tracey Ulman Show’n mainoksia rytmittävänä täytepalana. Luultavasti 50-luvulla syntynyt Groeningiin on tehnyt hänen nuoruudessaan lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 1979 Yhdysvalloissa sattunut Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus. Tuosta vuodesta lähtien ydinvoimala on ollut aina meidän päiviimme asti tärkein symboli sille maapallon biosfääriä tuhoavalle koneistolle, joka käynnistyi ja reilut 200 vuotta sitten.
Aidossa taideteoksessa ei ole yhtään merkityksetöntä yksityiskohtaa. Pimpsoneiden olohuoneen seinää koristi realistinen maalaus, jossa oli kuvattu purjevene myrskyävällä merellä. En ole katsonut Simpsoneita kymmeniin vuosiin, mutta olen aika varma, ettei tällaista esteettistä yksityiskohtaa löydy yhdestäkään sarjan jaksosta.
Oliko maalaus vain näyte Pimsonien keskiluokkaisesta taidemausta? Ei minusta. Minulle Maijalan ja lavastuksen suunnitelleen Janne Vasaman näytelmään tuoma yksityiskohta toi hakemattakin mieleen Pasi Toiviaisen Ylelle tekemän podcastin otsikon Ilmasto on peto. Juuri nyt tuo peto kerää voimiaan meriveden lämpötilan noustessa asteen kymmenys kymmenykseltä yhä korkeampiin lukemiin.
Näytelmän karu toivottomuus sai ahdistavan voimansa juuri tältä meemitasolta. Raju psykoanalyyttinen puhe perheen perimmäisitä ongelmista ei saanut aikaan puhdistautumisen kokemusta, vaan oli kuin kärpästen surinaa katsojan korvissa. Se katharsis jäi kokematta.
Kolmas näyttämöltä löytynyt meemi kuvaa sekä Pimpsoneissa että Simpsoneissa meidän nykyistä elämäntapaamme kattavasti. Tuo esine ei ollut tietokone tai kännykkä. Se oli mukavalta näyttävä sohva, elämän valtaistuin, jolla näytelmän Homre Pimpson teki, ja meistä itse kukin tekee illasta toiseen hidasta kuolemaa sen vähintään 60-tuumaisen viihteen alttarin edessä.
Walt Disney loi oman sarjakuva- ja animaatioimperiuminsa inhimillistämällä eläinhamoja ankasta hevoseen ja hiirestä kissaan. Groening pyrki ja pääsi vähintään samaan vaikuttavuuteen epäinhimillistämällä piirroshahmonsa. En tarkoita tällä sarjakuva- ja animaatiotaiteelle tyypillistä liioittelua, jossa silmät, korvat ja nenät paisuvat mahdottomiin mittoihin ja ihmiskehon muitakin mittasuhteita muutetaan koomisen tai traagisen efektin aikaansaamiseksi. Groeningin neronleimaus oli värjätä tarinan valkoiset amerikkalaiset, punaniskaiset perusjenkit keltaisiki. Hyvin mieleenpainuvaa on myös se, että näillä hamoilla on käsissään vain kolme sormea.
No se kolme sormea sataa olla myös animaatiohahmojen piirtäjien kädenojennus ominaisuudelle, joka yhdistää niin heitä, kuvitteellista Homer Simpsonia kuin tämän blogin kirjoittajaa – laiskuudelle.
En ole onnistunut löytämään yhtään syvällistä analyysia Simpsonien värimaailmasta tai muotokielestä. Ilmeisesti Simpsonien väriskaala on toiminut väritietoisessa ja usein myös avoimen rasistisessa sarjan kotimaassa hyvin. Ainakaan Suomeen asti ei ole edes nykyisenä identiteettipolitiikan aikana kantautunut suuria kohuja. Itse olen lukenut vain siitä, miten etnisesti intialaistaustaiset ovat loukkaantuneet puhetavasta ja aksentista, jolla Hank Azaria on ääniroolissa esittänyt kauppias Apu Nahasapeepapetiloa.
Simpsoneissa koomisten kohtausten kehittelyt päättyvät usein visuaalisesti esitettyyn huipentumaan. Tarinan todellisuus käännetään päälaelle yhdellä kuvalla, jonka tulkinta tosin rippu kovasti katsojan ennakkoluuloista ja maailmankuvasta. Mutta siinä se hauskuus juuri piilee. Pimpsoneissa Maijala on täyttänyt tarinan yllättävät käänteet, punchlinet slapstick-komiikalla.
Maijalalla on taito ja miksei myös häijy tapa tehdä pilaa meidän katsojien ennakko-odotuksista. Tavallaan Pimpsonit on produktiona nimeä myöten iso vitsi. Pimppi, pimpimpi Pimsons. Näyttelijät oli värjätty keltaisella ihovärillä ja me katsojat katsoimme näitä hahmoja jo ennakko-odotustemme perusteella keltaiseksi läpivärjättyjen silmälasien läpi.
Se laittoi näytelmän näyttelijät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Miten luoda uskottava karaktääri hahmolle, jonka uskottavuus on lähtökohtaisesti täysin olematon?
Me elämme maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja kymmenen minuutin Tiktok-videoon saadaan mahtumaan jo kokonainen emävalheiden universumi. Kirjoitettu ja kohta myös puhuttu kieli menettävät hyvää vauhtia merkitystään. Tästä me saimme esimaku siitä irrallisten lauseenpätkien kakofoniasta, jolla Pimpsonit alkoi ensimmäisessä näytöksessä.
Arvelen, että juuri tätä ongelmaa Lahden kaupunginteatterin johtajaksi kohta siirtyvä Maijala on pohtinut intensiivisesti käsikirjoittaessaan ja työstäessään ensemblensä kanssa Pimpsoneita näytelmäksi. Ehkä Q-teatterin produktio on ollut tekijöilleen myös eräänlainen kenttäkoe, jossa on tutkittu, mitä tapahtuu, kun suoraan vuorovaikutukseen ja vahvaan läsnäoloon perustuvaan teatteriin tuodaan katsojien ja näyttelijöiden väliin voimakas emootioon ja vahvaan visuaaliseen muistijälkeen perustuva elementti.
Aikaisemmin Ria Kataja on teatterirooleissaan tehnyt huikealla näyttelijäntyöllään minuun lähtemättömän vaikutuksen monta kertaa. Nyt Marge Pimpsonia näytellyttä Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänen perusteella. En tiedä, oliko Katajan tarkoitus jäljitellä Simpsoneissa Marge Simpsonin ääniroolia näyttelevän Julie Kevnerin matalaa ja käheää alttoa, vai oliko näyttelijän äänihuulet lujille laittaneella rooliäänellä jokin muu tarkoitus?
Eero Ritala korosti Homre Pimpsonin roolissa tämän hahmon koomisia ulottuvuuksia. Humalainen mies on suomalaisen komedian vakiohahmoja. Mitään hauskaa ei aivonsa ja terveytensä tärvänneessä vanhassa juopossa todellisuudessa ole ja Ritala teki tämän selväksi yhdellä loisteliaalla eleellä. Ritalan roolihahmolla oli pidätysvaikeuksia jopa kotioloissa. Miten riemastuttavaa on samaistua roolihahmoon, jos samanlainen paskahousu ähisee omalla kotisohvalla tai, mikä pahinta, kurkkii vastaan vessan peilistä.
Näytelmässä perheen aikuiseksi kasvanut poika Brt Pimpson on elämän vastoinkäymiset tyynesti kohtaava optimisti ja tytär Ilsa Pimpson todellisuutta syvällisesti pohtiva pessimisti. Nämä luonne-erot löytyvät myös Simpsonien Bartista ja Lisasta. Näytelmässä molempia sisaruksia yhdistää se, että he paljastuivat luusereiksi, kun elämän kulissit oli purettu. Vaikka hahmoihin ei oikeastaan voinut samaistua, Lotta Kaihuan ja Satu Tuuli Karhun näyttelijäntyönsä hurjasta energisyydestä saattoi nauttia.
Pimpsonit päättyi takaumana esitettyyn kevennykseen, jossa päädyttiin sinne, mistä animaatiosarjan Simsonit aina alkavat. Mukana oli nyt myös Pimpsonien perheen kolmas lapsi, mutta tarinaan ujutettua dekkaria kadonnen lapsen arvoitus ei avattu sen kummemmin.
The Pimpsons
Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 8.8.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Janne Vasama
Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen
Äänisuunnittelu: Markus Tapio, Pekka Kiiliäinen
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala