Avainsana: Marjo-Riikka Mäkelä

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen  keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa.  Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

 

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Veitsi joka viiltää

Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri
Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri

Helsinkiläisen Koko teatterin Nainen ja Karhu viiltää, kylmää ja karaisee.

Itseironisesta uhoamisesta on tullut jonkinlainen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin tavaramerkki.

Koko teatterin Nainen ja Karhu ei ole kermavaahtoa ja paskaa edes jälkiruuaksi. Eikä se oikeastaan ole pyörremyrskyn kaltainen tunnekokemuskaan, vaan pikemminkin viiltävä analyysi minuudesta 2000-luvun Suomessa. Sitä dynamiittia ja suussa karvastelevaa salmiakkia toki piisaa.

Totta on, että Salla Kozan hurja heittäytyminen rooliinsa muistuttaa pyörremyrskyä enemmän kuin mitään muuta. Raju monologi saa kuitenkin pian myös muita, herkempiä sävyjä.

Marjo-Riikka Mäkelä ja Smeds ovat käsiohjelman mukaan ohjanneet esityksen työparina. Nainen ja Karhu on joka tapauksessa leimallisesti kolmen vahvan ja lahjakkaan naisen, Mäkelän, Kozan ja lavastaja-puvustaja Maija Poskiparran näytelmä.

Siinä on varmasti paljon myös sävyjä ja nyansseja, joita minunlaiseni, pian 60 vuotta täyttävä ukko ei tavoita eikä ymmärrä, koska omaan elämänkokemukseen perustuva tunnetason yhteys puuttuu.

Silti esimerkiksi Poskiparran lavastus puhuttelee. Krääsäkulttuurin koko olemus tulee kerralla selväksi. Muotiputiikkien ja ostosparatiisien rättejä ja lumppuja piisaa ja niissä voi aina kieriskellä pahimman epätoivon hetkinä.

Monologinäytelmä alkaa rajulla kohtauksella, jossa kukoistaa tämän päivän nelikymppisten ikuinen omnipotenssi. Maailman on olemassa vain minua ja minun tarpeitani varten.

Jo seuraavassa kohtauksessa näytelmän yksinhuoltajaäiti joutuu silmätysten reaalimaailman kovimman reunaehdon kanssa. Ihminen on äkkiä kaulaansa myöten nesteessä myös exclusive luokan katumaasturissa, kun kuolema tunkee luiset näppinsä ikuista nuoruutta viettävien keski-ikäisten bileisiin.

Nopeasti etenevä ja parantumaton aivokasvain ei ole kuitenkaan tämän tarinan ainoa karhu. Monologin toinen viittä vaille vainaja on usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Riipaisevimmillaan monologi on, kun Kozman tulkitsema nainen kertoo hetkistä, jolloin usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen, mitä on oppinut pitämään oikeana ja arvokkaana, taistelun ja kärsimyksen väärtinä samoin tein.

Myös käsiohjelmaan ja Koko teatterin verkkosivuille kirjoitetuista riveistä tavoittaa sen keskeisen teeman, joka on ollut esillä Smedsin ohjauksissa ja käsikirjoituksissa aina Kajaanin kaupunginteatterin Huutavan ääni korvessa näytelmästä asti.

Ihmisten kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan ja myötätunnon puute ovat saavuttaneet meillä jo asteen, joka muistuttaa jonkinlaista joukkopsykoosia. Suomalaisen yhteiskunnan näennäisesti sileän pinnan alla kiehuu käsittämätön määrä vihaa.

Mistä me voimme ammentaa toivoa silloin, kun mitään toivoa ei enää ole? Tässä on se perustavaa laatua oleva kysymys. Jumala on kadonnut jonnekin ja poissa ovat myös ne ihanteet, joiden takia joskus olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.

Naisessa ja Karhussa tiivistyvät yhteen monologiin meidän koko sivilisaatiomme keskeiset paradoksit.

Tämä keskeinen teema on mukana jopa Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa, vaikka näytelmässä muuten Smedsin alkuperäisen sovituksen vieraantumisen teemat on muutettu voimautumisen analyysiksi.

Smeds ei vain kuvaa tätä ilmiötä, vaan pyrkii myös erittelemään sen syitä. Koko teatterin monologissa ovat mukana myös ne nöyryyttämisen ja alistamisen mekanismit, joita meillä arkisesti kutsutaan työelämäksi.

Kozman tulkitsema nainen liitetään elämän jatkumoon naisen vanhempien kautta. Tulevaisuutta taas edustaa tämän yksinhuoltajan kuusivuotias tytär.

Tämä lapsi astuu näyttämölle viimeisissä kohtauksissa kantaen povellaan valtavan kokoista ja tappavan näköistä metsästysveistä.

Veitsi on ollut keskeinen symboli useissa Smedsin näytelmissä, milloin näyttämöllä ei ole heiluttu kirveen kanssa.

Kirvellä asiat voidaan lyödä kerralla halki, poikki ja pinoon. Minulle tuo veitsi näyttämöllä on usein symbolisoinut viiltävän terävää tarkkanäköisyyttä.

Tietenkin se symbolisoi hyvin myös ihmismielen perimmäistä haavoittuvuutta, sitä äärimmäistä kipua, jota voimakas ahdistus aiheuttaa sydänalassa.

Katsojan tehtävä on miettiä, minkä merkityksen tämä hirmuinen puukko saa lapsen kädessä. Näytelmän viimeinen kohtaus on arvoituksellinen ja julman kaunis. Uhkaava myös, mutta toisaalta se antaa kantavuutta näytelmän avainrepliikin viimeisille sanoille: ”Mä haluan elää!”