Sveitsiläisen Theater Baselin näytelmän Medea viimeisessä kohtauksessa äiti sulkee kuolleet poikansa syliinsä. Barbara Hovardin upeasti näyttelemä äiti vakuuttaa itselleen ja meille katsojille eleillään sekä sanoillaan äidin elämää suurempaa rakkautta lapsiaan kohtaan.
Edellisessä kohtauksessa äiti on juottanut lapsilleen tappavaa myrkkyä.
Vaikka näytelmän traagista huipennusta tiesi odottaa alusta asti, se herätti ensin voimakkaan torjunnan. Eikä tuota tunnetta vähentänyt se, että nuoret näyttelijät Florian Gunstrum ja Itamar Mangold näyttelivät leikki-ikäisten veljesten nahistelua tavalla, johon ainakin jokainen meistä katsojista, joka on joskus ollut pieni poika, samaistui voimakkaasti.
Medea on nykyaikaan sijoitettu versio yhdestä antiikin ajan tunnetuimmasta tragediasta Medeia. Australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittamassa käänteisversiossa kreikkalaisen Euripideen näytelmän tragedia kerrotaan lasten näkökulmasta.
Euripideen tragediassa Medeia on raivotar, joka taistelee itsemääräämisoikeutensa puolesta patriarkaalista valtadynastiaa vastaan äärimmäisin keinoin. Hän myrkyttää miehensä uuden morsiamen, tämän isän ja omat lapsensa.
Sukudynastioihin perustuvissa patriarkaalisissa valtajärjestelmissä lapsenmurhat olivat reaalipolitiikkaa. Potentiaalisten vallanperijöiden likvidoinnilla pyrittiin ehkäisemään sukujen välisten valtataistelujen kärjistymistä sisällissodiksi.
Aristokraattien tekemiin lapsenmurhiin me olemme tutustuneet ainakin William Shakespearen näytelmissä. Äitien tekemät lapsenmurhat ovat esillä joskus lehtien rikosuutisissa.
Ainakin meille kristityille äidinrakkaus on suurin kaikista ja tämän pyyteettömän rakkauden palvomista varten mytologiassamme on jopa oma jumala Neitsyt Maria. Äidin tekemä lapsenmurha on rikos, jota meidän on vaikea käsitellä järjen tasolla.
Basel teatterin Medea ei kuitenkaan ollut vain traaginen kertomus sitovasta äidistä, joka mielenterveyden järkkyessä lopulta surmaa lapsensa. Näytelmään on rakennettu sisään hyvin puhuttelevaa ja moniulotteista symboliikkaa. Medea on näytelmä, joka pakotti ajattelemaan.
Ensimmäinen avain näytelmän sisäisen logiikan ymmärtämiseen löytyy Mel Pagen lavastuksesta. Näyttämölle oli rakennettu tuttuakin tutumpi näky, lastenhuone sänkyineen ja leluineen. Huoneen seinät oli maalattu sinisiksi, ja kun pojat sammuttivat nukkumaan käydessään huoneen valot, seinällä alkoi tuikkia tähtitaivas.
Näytelmän alussa pojat nahistelivat ja leikkivät sotaleikkejä. Pojat myös puhuivat isän uudesta ystävästä ja edessä olevasta muutosta uuteen kotiin. Puheessa oli viitteitä Euripideen tragediaan kultaista taljaa myöten, mutta dialogin kantavana teemana oli poikien käymä peli, jossa piti tietää eläinlajeja.
Kilpailussa uuden eläinlajin nimen piti alkaa kirjaimella, johon edellisen eläinlajin nimi päättyi. Pian pojat päätyivät kinaamaan siitä, kelpaavatko jo sukupuuttoon kuolleet lajit vastauksiksi tietovisassa.
Poikien äiti on hirmutekoaan suunnitellessaan lukinnut poikansa heidän makuuhuoneeseensa. Pojat yrittävät kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtuu. Heillä on tunne, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää, mutta tyytyvät välillä huoneessa pistäytyvän äidin selitykseen.
Tältä osin näytelmän symboliikka on selvä. Meidät on suljettu tälle siniselle planeetallemme. Mitään pakopaikkaa ei ole, kun äiti luonto tappaa sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen ihmisen oman toiminnan takia. Meidän lapsemme voivat vain odottaa omaa vuoroaan kuunnellen meidän aikuisten järjettömiä selityksiä ja riitelyä.
Ihminen ei pysty maapallon biosfääriä kokonaan tuhoamaan. Elämä on selvinnyt aikaisemminkin ilmakehän lämpenemisestä tai jäähtymisestä johtuvista katastrofeista, esimerkiksi permikauden joukkosukupuutosta, jossa valtaosa silloisista lajeista kuoli. Ihmislajin oma olemassaolo kuitenkin varmasti vaarantuu, kun ilmastomuutos etenee ja johtaa ensin taloudellisiin ja sitten humanistisiin katastrofeihin.
Me surmaamme yltäkylläisillä elämäntavoillamme omat lapsemme ja lapsenlapsemme.
Nuorempi pojista (Mangold) kiinnittää huoneen seinään oman tähtensä. Myös se oli vahva symboli. Me emme vielä tiedä, miten ainutlaatuinen ilmiö elämä maailmankaikkeudessa on. Maailmankaikkeudessa on miljardeja galakseja, triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja.
Entä, jos me ihmiset älyllisinä ja tietoisina olentoina vastoin todennäköisyyttä olemme jotakin ainutkertaista tämän suunnattomuuden keskellä? Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut, kun olemme huutaneet tuon suunnattoman kuilun yli.
Anne-Louise Sarksin ohjaus oli keskieurooppalaiseen tyyliin hienostuneen pelkistetty. Silti jäin miettimään, oliko näytelmä välillä liiankin osoitteleva.
Näytelmän äiti on maahanmuuttaja, joka joutuu edessä olevan avioeron takia muuttamaan takaisin entiseen kotimaahansa. Sveitsi ja Australia ovat molemmat maita, joissa harjoitetaan erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.
Onko meidän kaikkien tulevaisuus kitumista turvapaikan hakijoina Naurusaareksi muuttuneella maapallolla?
Madea
Teksti Anne Louise Sarks ja Kate Mulvay
Konsepti ja ohjaus Anne-Louise Sarks
Lavastus ja puvut Mel Page
Musiikki Stefan Gregory
Käännös Almut Wagner
Rooleissa Florian Guntrum, Itamar Mangold, Barbara Horvath
Theatre Basetin esitys Tampereen teatterikesässä 9.8.2019