Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.
Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.
Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.
Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.
Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.
On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.
Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.
Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.
Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.
Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.
Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.
Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.
Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.
Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.
Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.
Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.
Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.
Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.
Jeppe Niilonpoika
Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020
Käsikirjoitus Ludvig Holberg
Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson
Musiikki Lauri Schreck
Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot
Lavastussuunnittelu Antti Mattila
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro