Tunnelma Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa on harras. Yleisön keski-iästä voi päätellä jotakin siitä, että istuinkorokkeet ovat laajassa käytössä. Kukaan ei lähde kesken kaiken juoksentelemaan katsomon käytävillä tai saa raivaria. Nyt ollaan teatterissa eikä koulussa.
Dramaturgi Paula Salmisen Erkat ja tavikset alkaa tämän päivän koulumaailmassa tuiki tavallisella tarinalla. Tarinan Olavi on erityislapsi, joka on juuri sijoitettu uuteen kouluun ja uudelle luokalle 30 muun lapsen joukkoon. Olavista itsestään tuntuu usein, että hänen päänsä surisee kuin mehiläispesä. Neurologisedät ja psykologitädit ovat antaneet tälle Olavia kiusaavalle ampiaisten surinalle diagnoosin ADHD.
Monille meistä aikuisistakin muistot kouluvuosista ovat painajaisia, jotka palaavat uniin yhä uudestaan vielä vuosikymmenien päästä.
Elämä on hämmästyttävässä määrin tuurista kiinni. Yhä useammat uusista isänmaan toivoista saavat jo elämän ensimmäisissä arpajaisissa kolme oikein ja lisänumeron. Kysymys lienee solubiologiasta. Lapset hankitaan keskimääri yhä vanhempina.
Lopullinen valita menestyjiin ja syrjäytyjiin tehdään kuitenkin tietoisten valintojen kautta. Oppimisvaikeuksista kärsivien ja käytöshäiriöisten lasten sijoittamista normaaliluokalle voidaan kyllä perustella kauniilla periaatteilla, mutta käytännössä kysymys on raadollisesta säästämisestä.
Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen lähestymiskulma on positiivien. Elämä on tässä ja nyt. Erkat ja tavikset on tehty lapsikatsojien ehdoilla. Olavi otetaan mukaan leikkeihin, hän saa kavereita ja hänelle annetaan anteeksi jopa huono käytös, koulutoverin käden murtumiseen johtanut töniminen.
Salminen tuntee varmasti myös koulumaailman nurjan puolen. Aikuiselle katsojalle tämä todellisuus avataan, kun Olavi tapaa toisen erityislapsen Roosan, joka on uppoutunut omaan mielikuvitusmaailmaansa. Roosa istuu korkealla puussa ja kertoo Olaville, että männyt ovat parhaita.
Monen erityislapsen selviytymisstrategiaan kuuluu epäilemättä pakon edessä kyky piiloutua kiusanhengiltä silloin, kun aikuisten valvoma katse ei ole läsnä. Roosa ei ole paennut koulun todellisuutta vain mielikuvitusmaailmaan, mp3-soittimen tai älypuhelimen kuulokkeiden taakse, vaan ihan konkreettisesti kiipeämällä koulun pihalla kasvavaan puuhun.
Toki hyvään lastennäytelmään kuuluu myös opetus, muut lapset oppivat hyväksymään Roosan erilaisuuden.
Sipoossa toimivan Lilla Villanin esityksen voima on hienossa näyttelijätyössä. Tuukka Vasama, Mirjami Heikkinen, Emmi Pesonen ja Aaro Wichmann eivät yritä tekeytyä näyttämöllä lapsiksi, vaan ovat läsnä luontevasti. Se sulatti sekä jään, että aikuisille näyttelijöille lapsuuden jälkeen kertyneet vuodet.
Näytelmän Olavin ja Roosan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten 30 oppilaan luokkaa vetävä opettaja jaksaa ja osaa. Sekin on siten myös vähän tuurista kiinni.
Opettajien ja alati supistuvien määrärahojen paineissa toimivien kouluviranomaisten osa ei ole helppo, kun lapsiaan puolustavat tiikeriäidit ja isäkarhut käyvät kovilla kierroksilla.
Teatteri on oiva paikka käsitellä tällaisia voimakkaita tunteita herättäviä asioita. Esimerkiksi Kallo Collectiven Echolalia on ollut monelle varmasti vapauttava ja avartava kokemus. Lilla Villan on esittänyt Erkoja ja taviksia muu muassa Kansallisteatterissa.