Avainsana: Liila Jokelin

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.   

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen

Arto Salmisen dystopia päivittyi osuvasti Nätyn näytelmäsovituksessa – teatterityön opiskelijoiden energisyys ja esittämisen ilo koskettivat – Yhdysvaltain presidentin vaaleissa Salmisen ennustama paskamyrsky on saavuttanut jo hurrikaanin voiman

Nätyn Paskateoriassa seksuaalista vallankäyttöä kuvattiin nyrkkeilyotteluna. Kuvassa toinen Antti Suurnäkin roolia näytellyt Heli Hyttinen ja ylempänä hänen rakastettuaan Jasminea näytellyt Samuel Kujala. Kuva Jonne Renvall/Näty Uta

Rankasta aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi Nätyn Paskateoriassa oli jotakin hyvin koskettavaa. Ainakin minä olin myyty tavasta, jolla Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa opiskelevat nuoret heittäytyivät rooleihinsa. Arto Salmisen upea, lakoninen kieli sai näyttämöllä vastineensa voimakkaasta, fyysisestä esittämisestä.

Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramaturgi Liila Jokelin marssittivat näyttämölle Salmisen kaveriksi Sofokleen Oidipuksen. Vaikka oidipuskompleksin psykopatologia tietynlaisen mielentilan kuvauksena on yhtä kaukana Salmisen Paskateorian kylmän kalseasta maailmasta kuin Kuu Maasta, paluu teatterin juurille toimi tässä yhteydessä hyvin.

Me olemme sokeita tämän päivän yhteiskunnalliselle todellisuudelle: ”Sanoja on niin saatanasti, että kertomatonta ei näe kukaan”.

Oidipus sokaisi itsensä, jottei näkisi tekojensa seurauksia. Tänään me teemme samaa joukkomitassa. Kirjan ja näytelmän paradoksi oli siinä, että vasta sokeana yksityiskohdille me näemme metsän puilta.

Käsiohjelmaan on painettu otteita WSOY:n entisen kustannustoimittajan Harri Haanpään Parnassossa vuonna 2006 julkaistusta esseestä Salmisesta. Haanpään mukaan Salmisen ensimmäinen versio Paskateoriasta oli vuoteen 2018 sijoittuva dystopia median tilasta.

Salminen ennusti osuvasti lehdistön ja television mainoskanavien taloudellisen ahdingon ja henkisen alennustilan. Salmisen ennustama paskamyrsky ei kuitenkaan ole puhjennut iltapäivälehtien ja tai Seiskan kaltaisten aikakauslehtien journalismista, vaan aivopierujen massa on saavuttanut kriittisen pisteen sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi joutua nyt paskasateeseen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kollektiivinen paskamyrsky raivoaa jo hurrikaanin voimalla.

Tätä raivoa kuvasi hyvin Nätyn esityksen vaikuttava loppuhuipentuma. Näytelmän kuvaama todellisuus tahrii meistä väistämättä ennen pitkää jokaisen.

Yhdellä tasolla Salmisen kirja on tragikoominen tarina erään iltapäivälehdessä tai aikakauslehdessä työskentelevän toimittajan elämästä ja työstä. Hän tekee juttuja julkisuustyrkyistä, joista useimmista tulee myös tämän julkisuuden uhreja.

Toisille julkisuus on myös avain menestykseen. Salmisen aikalainen tunnistaa myös näiden hahmojen esikuvat. Täysin tunnistettava hahmo oli esimerkiksi Anna-Maija Okan upeasti tulkitsema Benjamin.

Vieraantumisen teemaa von Bagh ja Jokelin ovat korostaneet kahdentamalla tarinan toimittaja Antti Suurnäkin roolin. Dramaturginen ratkaisu oli sama, jota von Bagh käytti Kansallisteatterin loistavassa Rikinkeltaisessa taivaassa.

Kuka ei olisi joskus tarkkaillut itseään sivullisen silmin ja ihmetellyt, mitä tuo peilistä vastaan napittava pölvästi oikein luulee olevansa.

Näytelmän Antti Suurnäkkiä näyttelivät Heli Hyttinen ja Minea Lång. Samaa dramaturgista ratkaisua näyttelijän sukupuolen perusteella noudatettiin läpi roolituksen.  Nätyn miesnäyttelijät näyttelivät näytelmän naisroolit ja naisnäyttelijät miesroolit.

Toki tästäkin säännöstä oli poikkeuksia. Antti Suurnäkin vaimoa Heidiä näytteli Inkeri Raittila ja joukkokohtauksissa kaikki näyttelivät tarinan anonyymeja missejä.

Dramaturgiselle ratkaisulle oli hyvät perusteet. Myös Salmisen romaani kuljettaa mukanaan viime vuosisadan sekstisiä ja sovinistisia asenteita. Tällaisten asenteiden kritiikitön esittäminen tuntuu varmasti tämän päivän valistuneista nuorista aikuisista pahalta.

Ratkaisun ansiosta Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola ja Arttu Soilumo pääsivät toden teolla loistamaan osaamisellaan. Näytelmän huippuhetkiin kuuluivat ehdottomasti Kujalan Jasmiinin roolissa yhdessä Hyttisen kanssa esittämä aistillinen tanssi, Jaakkolan päsmäröinti näytelmän äkkipikaisen Juurakon (tämän päivän tomera Ulla Appelsin) roolissa ja Soilumon soolo Rosita-Mariannena, jonka läpilyöntiä markkinointikoneisto pyrki edistämään tekemää tytöstä Porno Rositan.

Käsiohjelmassa ei ole mainintaa koreografista. Otaksun, että edellä mainitun  tanssikohtauksen liikekieli oli syntynyt Kujalan omista ideoista. Niin omaehtoiselta ja sisäistetyltä se katsojan näkökulmasta näytti.

Poikkeava roolijako oli myös hyvin valaiseva. Ainakin minulle tuli esityksestä vahva tunne siitä, etteivät kielipoliisit tai edes feministit tätä maailmaa pelasta. Vaikka yhteiskunta ja todellisuus muuttuvat meidän ympärillämme hurjaa vauhtia, ihminen on yksilötasolla samanlainen sosiaalinen laumaeläin kuin hän on ollut ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta.

Hyttisen ja Långin Suurnäkki oli sivullinen tarkkailija, mies, joka hoitaa turhautumiaan ja syyllisyydentunteitaan vetäytymällä. Kaksikon luoma henkilö oli kiltimpi ja empaattisempi hahmo kuin kirjan Suurnäkki. Dramaturgiassa hänen roolinsa tarinan kertojana oli etäännytetty.

Heidin roolin näytelleen Raittilan vahvuuksiin kuului Kujalan tavoin upea fyysinen esittäminen. Mutta samaa voi sanoa kaikista yhdeksästä näyttelijästä näytelmän voimaa ja energiaa hehkuvassa loppukohtauksessa.

Talvikki Eerola teki taitavan imitaation Tonyn Managerin Ticon roolissa hahmosta, joka toistuu yhä uudestaan suomalaisessa sketsiviihteessä. Hahmo kävi äskettäin edesmenneen Jope Ruonansuun reinkarnaatiosta.  

Paskateoria

Käsikirjoitus Arto Salmisen romaanin pohjalta Juhana von Bagh ja Liila Jokelin

Ohjaus Juhana von Bagh

Dramaturgia Liila Jokelin

Lavastus Salli Kari

Pukusuunnittelu Tiina Helin

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Tekninen tuotanto Samuli Hytönen

Pukujen ja naamioiden toteutus Anu Lähteenmäki, Johanna Tapper

Rooleissa Heli Hyttinen, Minea Lång, Inkeri Raittila, Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola, Linnea Leino, Talvikki Eerola, Arttu Soilumo, Anna-Maija Oka