Ryhmäteatterin Lemminkäisen äidin kantaesitys perjantaina oli hienoa puhdeteatteria. Siinä kaikki vaikuttavan näytelmän osatekijät olivat kohdallaan. Oivaltava teksti, näytelmän roolihamojen elämän raamit näkyviksi tekevä lavastus ja loistelias näyttelijäntyö olivat yhdessä teatteritaiteen juhlaa. Unohtumattomaksi esityksen teki Minna Suurosen vavahduttavan vaikuttava roolityö näytelmän Elina Lemminkäisenä.
Kalevalan Lemminkäisen äidistä kertoo äidinrakkauden voimasta. Paitsi rakastava myös neuvokas äiti pelastaa hulttiopoikansa kuoleman rajalta. Lemminkäisen äiti ei suin päin sukella Tuonen virtaan poikansa perässä, vaan teettää ensin seppä Ilmarisella vaskisen haravan, jolla kokoaa poikansa jäänteet virrasta.
Äitiys on voima, joka tunteen ja luovan älyn voimalla synnyttää ja ylläpitää elämää.
Kalevalan runo Lemminkäisen äidistä on sankaritarina. Ehkä vähän kylmäävä ja paljastava yksityiskohta runoelmassa on se, etteivät runonlausujat ole antaneet Akseli Gallen-Kallelan kuuluisaan maalaukseen ikuistamalle sankariäidille nimeä.
Käsikirjoittaja Anna Krogerus on näytelmässä Lemminkäisen äiti antanut äidille nimen ja tuonut äitiyden myytit tämän päivän arkitodellisuuteen. Näytelmän lähtöasetelma on keski-ikään ehtineille kasarisukupolven katsojille ja miksei myös meille vielä vakavammin ikävammaisille tuttu juttu.
Elina Lemminkäinen oli opettaja, joka insinöörimiehensä Aku Lemminkäisen (Santtu Karvonen) kanssa asui ja eleli omakotitalossa suomalaiseen keskiluokkaan kuuluvien ihmisten vaurasta ja turvallista elämää. Työ opettajana oli Elinalle kutsumusammatti. Myös Aku oli vahvasti orientoitunut omaan osaamiseensa ja uraansa. Aku suunnitteli Suomen pisintä siltaa ja Elinan loistavasta ammattitaidosta todista myöhemmin hänen maahanmuuttajataustainen oppilaansa Anastasia (Nana Saijets).
Kaikki hyvin? No ei. Elina kiersi näyttämöllä ympyrää, jossa huolia aiheuttivat hänen aikuinen poikansa Nico (Aapo Salonen), vanha äitinsä Maire Konttinen (Marja Leena Kouki) ja rakoileva avioliito. Mielenterveytensä kanssa oireileva Nico oli erakoitunut omaan kämppäänsä ja eli äitinsä kustannuksella, äiti Maire oli yksinäinen ja oireili muistisairauden kanssa, aviomies oli poissaoleva ja vetäytyi työhuoneensa oven taakse. Töissä Elina kantoi huolta 17-vuotiaasta Anastasiasta, joka oli raskaana.
Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa tämä Einan elämänympyrä sai kierros kierrokselta ensin tragikoomisia ja sitten traagisia sävyjä. Elina rauhoitteli omaa mieltään ohjatulla meditaatiolla (meditaatio-ohjaajan ääni Robin Svartström) ja kompensoi aikoinaan intohimoisen ja kiihkeän parisuhteensa tuottamia iloja vibraattorilla. Hän yritti miehensä kanssa korjata vuosikymmenten varrella väljähtynyttä suhdettaan etätyötä tekevän parisuhdeterapeutti Jorman (Juha Kukkonen) avulla.
Tässä näytelmä toi näyttämölle alleviivaamatta uhan, joka häiritsee meidän keskiluokkaista idylliämme jossakin mielen pohjalla. Näytelmä teki näkyväksi sen henkisen solmun, joka saa meidät raivostumaan hillittömästi jokaisesta Elokapinan tempauksesta. Ilmastomuutoksella myös Elinan poika, nuorena lahjakas jääkiekkoilija perusteli omaa henkistä alennustilaansa.
Anastasia haluaisi muuttaa perheen autotalli yhteydessä olevaan varastoon asumaan. Elina torjuu hänet.
Anastasian roolihahmon kautta Krogerus kommentoi näytelmässä terävästi maahanmuuttajien kielitaidosta parhaillaan käytävää keskustelua ja vihamielistä politikointia puolustuskyvyttömien lasten kustannuksella. Saijets oli ukrainalaisen maahanmuuttajatytön Anastasian roolissa vakuuttava ja eloisuudessaan kiehtova hahmo.
Syvenevä kierre päättyi perheen kesämökillä, jossa Nico lähti itsetuhoiselle uintiretkelle. Oma päättelykyky, neuvokkuus ja äidinvaisto ohjasivat Elinan ja aluksi vastaan hangoittelevan Akun pelastustehtäviin ja näytelmän ensimmäinen jakso päätyi maalaukselliseen näyttämökuvaan.
Lemminkäisen äidin tarina ei voi tienkään päättyä synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Elinan äidin pahenevan muistisairauden aiheuttamaan ongelmaan löytyi toisen jakson alussa yllättävä ratkaisu. Elinan torjuma Anastasia ei ollut tehnyt aborttia, vaan palasi tarinaan Nicon ystävänä ja parivuotiaan tyttären äitinä.
Elinan ja Akun avioliiton eheytyminen alkoi Krogeruksen loisteliaasti muotoilemalla dialogilla, jossa Suuronen ja Karvonen näyttelivät hengästyttävän upeasti. Riittely, jopa repivä riitely voi olla rakentavaa silloin, kun kiistan molemmat osapuolet pyrkivät vilpittömästi samaan päämäärään.
Toki Elina otti tämän riidan jälkeen urheilutermein aikalisän sekä työstään että parisuhteestaan muuttamalla 500 kilometrin päässä kodista sijaitsevalla perheen mökille. Viimeiseksi näyttämökuvaksi jäi mielikuva, että tämä tarina päättyy joka tapauksessa onnelliseksi. Vanhuus, jossa elämä on yhä mielekästä ja merkityksellistä, on mahdollista.
Käsiohjelmaan on painettu kokoaukeaman kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta. Myös Lemminkäisen äidin näyttämökuvat olivat maauksellisia. Janne Siltavuoren lavastussuunnittelussa perheen ja sen jäsenten elämäntavan keskiluokkaisuutta oli korostettu kullatuilla kehyksillä.
Maalaustaidetta edustavat myös käsiohjelman maalaukselliset muotokuvat näytelmän näyttelijöistä. Elinan ja Akun kotia kuvaavan kullatun kehyksen yläpuolelle oli ripustettu kullattu elonkehä, joka symbolisoi elämän jatkuvuutta. Krogeruksen näytelmässä on mukana roolihahmoina kolmea eri sukupolvea edustavaa äitiä.
Lemminkäisen äiti
Kantaesitys Ryhmäteatterin näyttämöllä 4.10.2024
Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Eero-Tapio Vuori
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Rooleissa Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Aapo Salonen, Marja Leena Kouki, Nana Saijets
Videolla Juha Kukkonen
Ääniroolissa Robin Svartström
Unenhuoltomiehet Tiiu Poikonen ja Nana Saijets