Avainsana: Laura Jäntti

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman. Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa. Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus: Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Molliveljekset matkalla vallan ytimeen

Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Slava! on hieno kokonaisuus. Lähes kokonaan läpilaulettu musiikkinäytelmä vyöryttää katsojan eteen toinen toistaa upeammin toteutettuja kohtauksia. Katsoja jää koukkuun jo ensi hetkistä lähtien. Slava! on ironialla höystetty keitos, jonka jälkimaku antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Kansallisteatterin Slava! saa katsojan koukkuun heti kättelyssä. Orkesterin vetää estradille joukko Ilja Repinin Volgan lauttureita.

Tosin kysymys ei itse asiassa taida olla Repinin kuuluisasta maalauksesta, vaan Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneestä pilakuvasta Volgan lautturit, josta syntyi ulkopoliittisen skandaali vuonna 1958.

Samaa aiheeseen viittaavat myös lautta kiskovien Josif Stalinin vankileirien saariston pakkotyövankien taskuttomat toppatakit. Ne ovat ilmiselvä viittaus Jari Tervon romaaniin Myyrä.

Katsojan on tietenkin mahdoton tietää, miten ensimmäisen kohtauksen ensimmäiset hetket on ideoitu. En ole kuitenkaan urallani vielä nähnyt aikaisemmin produktiota, jossa lavastaja, puvustaja ja valaistuksen suunnittelija (Kati Lukka, Tarja Simonen ja Morten Reinan) olisivat ottaneet katsojan mielennäyttämön haltuunsa moisella äkkirynnäköllä.

Ensimmäisestä kohtauksesta alkoi vyörytys, jonka kantavia teemoja ovat viittaukset populaarikulttuuriin huikealla ironialla höystettyinä. Katariina Suuren päivistä ja Potemkinin kulisseista voidaan tehdä noin vain aikahyppy Ville Haapasalon televisioretkelle Kaukasiaan, lasia ja terästä säihkyviin pilvenpiirtäjiin, joita on noussut Tšetšenian sodissa tuhottuun Grosniin kuin sieniä sateella.

Lähes kokonaan läpilauletun musiikkinäytelmän intensiteetti kasvaa maksimiinsa jo ensimmäisessä näytöksessä. Timo Tuomisen huikea bravuuri näytelmän Volodjana toi väistämättä mieleen itsensä Charles Chaplinin bravuuri Diktaattorin Hynkelinä. Pirkko Saision piirtämä aikalaiskuva Vladimir Putinista ja Chaplinin aikansa kuvia kumartamaton näköiskuva Adolf Hitleristä ovat samaa maatta.

Tarkkanäköiselle katsojalle asia tehdään selväksi jo näytelmän käsiohjelman kansikuvassa. Se on mukaelma valokuvasta, jolla mainostettiin kulttimaineeseen noussutta John Landisin elokuvaa Blues Brothers. Slavan Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje) ovat kasiohjelman kuvassa tummine pukuineen, aurinkolaseineen ja Stetsoneineen kuin uudestisyntyneet Dan Aukroyd ja John Belushi.

Populaarikulttuuri on globalisoituvassa maailmassa maailmakulttuuria. Suomalainen teatteri, tai ainakin Kansallisteatteri on siis vaeltanut Impivaarasta paljon avarammille selkosille.

Slava! on musiikkinäytelmä ja jo siksi Jussi Tuurnan sitä varten säveltämä musiikki ja Jouni Prittisen koreografia ovat esityksen vankka kivijalka.

Harvinaisen epämusikaalisena ihmisenä en uskalla sanoa Tuurnan musiikista oikeastaan muuta kuin se, että se sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän.

Prittinen on varmasti katsonut Lontoon ja New Yorkin Broadwayn musikaalit kattavasti. Prittinen lainaa sinänsä tuttuja elementtejä oivaltavasti ja riemastuttavasti. Esimerkiksi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-Ungin (Marja Salo) esikuntana toimineiden upseerien tanssi koppalakin nostoineen oli hykerryttävän hauska.

Saision ja ohjaaja Laura Jäntin vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö näkyy esityksessä. Tällä kertaa rouvat pääsevät lähelle täydellistä onnistumista. Kohtausten ajoitus toimi upeasti. Saision teksti elää ja hengittää.

Esitys kadottaa osan intensiteetistään vain toisessa näytöksessä kohtauksessa, jossa ollaan komedian ytimessä, koomisen ja traagisen leikkauspisteessä. Kohtaus kertoo Bobedan ja Obedan lapsuudesta. Musta korppi, KGB:n virka-auto vie heidän äitinsä ja pojat ilmiantavat oman isänsä Volodjan yllyttäminä.

Hetki, jossa kaikki tuntuu äkkiä pysähtyvän, on kuitenkin ilmiselvästi täysin harkittu kohta esityksessä. Se vei ainakin minun ajatukseni Saision tekstin temaattisen ytimeen. Saision tekstissä historialliset faktat, iltapäivälehtien juorut Vladimir Putinien avioerosta ja seurustelusta rytmisen voimistelun olympiavoittaja Alina Kabajevan kanssa sekä puhtaasti fiktiiviset, sadunomaiset elementit elävät sulassa sovussa keskenään.

Mikä muu kuvaisi paremmin tämän päivän normikansalaisen tiedollista uusavuttomuutta paremmin, kuin kyvyttömyytemme merkityksellistä ja todellisuuden kannalta lähes tai täysin triviaalia tietoa toisistaan. Jo Saisio on halunnut kuvata värikkäällä freskollaan modernin ihmisen mielenmaisemaa, kuva on hyvin osuva.

Yhtenäiskulttuuri ei ole kadonnut mihinkään maailmassa, jossa jokainen kynnelle kykenevä korostaa omaa ainutkertaista yksilöllisyyttään suurin piirtein samanaisella käsivarsitatuoinnilla, ja se suuri tarinakin tekee jälleen paluuta.

Slavan nerokas aloitus liitti heti esityksen ensihetkistä meidät katsojat osaksi tarinaa. Suomettuneen Suomen kasvojenkohotusleikkauksessa tässä ollaan.

Yhtä nerokas on myös Jäntin ja Saision tapa päättää tämä yhä pelottavampia sävyjä saanut esitys. Siinä uuden suvaitsevan Euroopan messiaaksi kohotettu euroviisuvoittaja Conchita Wurst (Janne Marja-Aho) ja koko ensemble laulavat yhdessä rakkauden kaikkivoipaisuudesta.

Chaplinin Diktaattori päättyy kohtaukseen, jossa Hynkelin kaksoisolento, juutalainen parturi pääsee diktaattorin asemasta pitämään kohottavan ja korkealentoisen puheen rauhan, demokratian ja ihmisyyden puolesta.

Diktaattori valmistui vuonna 1940 keskellä toista maailmansotaa. Me sodan jälkeen syntyneet tulkitsemme sen parodiaksi Hitleristä.

Slava! loppuu siis periaatteessa samalla tavalla. Huvittunut hymy tahtoo kuitenkin hyytyä, kun valloitushaluinen suurvallan diktaattori pitää valtaa heti rajan takana tässä ja nyt. Tuomisen taiturimainen roolityö tekee kauneuskirurgiassa käytettävän kasvosuojuksen taakse kätkeytyvästä Volodjasta hyvin pelottavan hahmon.

Esityksessä näytelmän Opedasta koulutetaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n upseeria. Kohtauksessa Puntti Valtonen lukee otteita venäläisten lehtien jutuista, jotka ovat ilmiselvästi autenttisia käännöksiä. Juttujen välittämä maailmankuva kertoo, että Venäjän todellisuus on kaikkia keksittyjä tarinoita ihmeellisempi.

Tähän kokonaisuuteen sopii tietenkin myös se, että me toimittajat olemme julistaneet Saision jo johtavaksi ulkopolitiikan ennustajaeukoksi.

Yksinkertaisten totuuksien maailmassa on lupa puhua myös itseään toistavasta historiasta. Todellisessa maailmassa ihmiset toistavat itseään lajilleen tyypillisellä tavalla. Maailma ei kulje nytkään kohti mitään ennalta määrättyä kohtaloa.

Saisio on hyvin tietoinen tästä. Siitä kertoo jo näytelmän nimi. Jokaisella kylmän rationaalisesti ajattelevalla roistollakin on aina myös idealistinen puolensa – se pahempi puoli.

Kuolo nuorena kas/ on keino ainut/ välttää vaivainen vanhuus!

Kaiken se kestää, paitsi yhteisen elon. Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa seniori Juliana ja Romeona. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea — Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa puheteatteria. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Hollywoodin kaavalla tehdyt onnelliset tarinat päättyvät rakastavaisten avioliittoon. Myös William Shakespeare tiesi tämän totuuden jo 1500-luvulla. Hän otti teini-ikäiset rakastavaisensa, Romeon ja Julian hengiltä ennen kuin mitään tämän kaltaista katastrofia pääsi tapahtumaan.

Shakespearen Romeo ja Julia on epäilemättä maailman tunnetuin tragedia ja todennäköisesti myös esitetyin näytelmä koskaan. Romeo vs. Juliassa Lauri Sipari ja Liisa Urpelainen lähtevät omassa tarinassaan liikkeelle kysymyksestä, jota varmasti monet teatterin tekijät ja katsojat ovat kyyneliä pyyhkiessään miettineet: mitä olisi tapahtunut, jos tarinan nuoret rakastavaiset eivät olisi toheloineet itseään hengiltä?

Vastaus tähän kysymykseen on aika ilmeinen. Tragediasta tulee tragikomedia. Shakespearen Romeo on rakastumiseen addiktoitunut nuori hölmö. Siparin ja Urpalaisen käsissä hänestä on vuosien mittaan varttunut oman aikamme vanha hölmö.

Shakespearen Julia uhraa itsensä rakkauden alttarille. Traagiseksi Julian hahmon tekee jo se, että 1500-luvun Veronassa itsemurha oli todennäköisesti ainoa keino, jolla nuori nainen saattoi varmuudella välttää vanhempien ja suvun järjestämän avioliiton.

Vielä traagisempaa on vain se, että itsemurha on edelleen miljoonien ja taas miljoonien nuorten tyttöjen ainoa vaihtoehto myös herran vuonna 2014.

Siparin ja Urpalaisen Juliasta kasvaa vuosien myötä neljän lapsen yksinhuolta, joka kantaa elämänsä aikana kokemansa hylkäämiset ja nöyryytykset pystypäin.

Tarina on sijoitettu rautatieasemalle, joka muistuttaa lavastuksesta huolimatta enemmän Pasilaa kuin Veronaa. Mutta se on mentaliteettikysymys. Laura Jäntin ohjaus on napakka ja kohtausten ajoitus osuu kohdalleen.

Kahden kokeneen ja taitavan veteraaninäyttelijän, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esittämä dialogi oli nautittavaa puheteatteria – vanhaksi tulemisessa on totisesti puolensa. Romeo vs. Julia on esitys, jonka katsomossa tällaisen kuusikymppisen puolivalmisteen vainajaksi oli ihan pakko nauraa myös itselleen.

Rautatieasema on hyvä paikka esittää kertomus eletystä elämästä. Matkalla tässä ollaan ja kaikki kiskot vievät viimein Roomaan, eletyn elämän Colosseumille.

Romeo vs. Julia ei ole 40-luvulla syntyneiden tekijöiden testamentti. Pikemminkin kysymys on välitinpäätöksestä. Sari Salmelan, Jukka Kuuranteen ja Aino Ojanteen laatimassa skenografiassa on käytetty valokuvia Koukin ja Saarelan nuoruusvuosilta.

Ihminen ei juuri muutu sen jälkeen kun kukkein nuoruus on mennyt. Kahdeksatta vuosikymmentään lähestyvä Romea on aivan yhtä vastuuton kuin nuoruutensa päivinä, Juulia puolestaan kantaa äitinä vastuunsa tekemistään valinnoista vaikka sitten hampaat kiukusta kirskuen.

Sisäinen muuttumattomuus ja iän tuoma näkyvä muutos alleviivaat näytelmän teemaa. Shakespeare puki tarkkanäköiset ja illuusiottomat näkemyksenä ihmisen perimmäisestä olemuksesta kauniiseen runomittaan. Sipri ja Urpelainen ovat tässä suhteessa enemmän italialaisen Dario Fon matkassa.

Mutta toki ainakin taiteilijan elämässä on aina kalkkiviivoille asti myös Shakespearen kaltaisia arvoituksia, joita voi yrittää ratkaista, ja lumoavaa kauneutta, jonka voi yrittää valloitta omakseen. Tätä varten taide on.

Kom-teatterin Romeo vs. Julia kantaesitettiin Vaasan kaupunginteatterissa lokakuussa. Sen jälkeen Kouki ja Saarela ovat olleet kiertueella. Kom-teatterissa Romeo vs. Julia saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.