Tiedän kokemuksesta, että Teatteri Telakalla taidetta tehdään tinkimättömällä asenteella. Silti keskiviikkona kantaesitetty Kirahvi ja tynnyri pääsi yllättämään. Huikean hienoa esitystä katseli sydän syrjällään. Se veti ainakin minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Jotakin liikahti sisälläni pienen maanjäristyksen tavoin. Tätä varten taide on!
Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipään ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä.
Esitys oli tekijöidensä näköinen. Esityksestä haltioituneena katsojana saatoin korkeintaan jäädä kateellisena miettimään sitä, onko tämä oikeudenmukaista. Usein niin sattumanvarainen elämä on antanut näille kahdelle näin paljon lahjakkuutta, vuosia jatkuneen taiteilijauran tuomaa taituruutta, älyä ja viisautta itsensä ja meitä ympäröivän todellisuuden syvälliseen ymmärtämiseen.
Kirahvi ja tynnyri oli yhdistelmä huikeaa pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa. Mäkipään ja Gibsonin osaamisalueiden laajan skaalan esittelyssä ei ollut mitään itsetarkoituksellista, vaan jokainen esityksen elementti palveli ilmaisuvoimaista kokonaisuutta. Hyvin voimakkaaseen vuorovaikutukseen yltänyt esitys oli koskettava, usein kutkuttava hauska, välillä jopa viettelevä kokonaisuus. Kirahvin ja tynnyrin ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Ari Numminen on jälleen vedossa.
Samaa voi tietenkin sanoa esityksen toteuttaneesta ensemblestä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja kun kaikki osatekijät menevät putkeen, saadaan aikaan jotakin ainutlaatuista, elävää taidetta.
Kirahvi ja tynnyri alkoi kohtauksella ja loppui kohtaukseen, jossa Gibson ja Mäkipää seisoivat peilaamassa itseään näyttämön takaseinälle ripustettujen kokovartalopeilien edessä. Niiden väliin mahtui elämäntarinoita nuoruudesta kypsään keski-ikään. Oli tarinoita kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja kohtaamisen vaikeudesta, ajeltiin sulassa sovussa moottoriveneellä ja riideltiin keskisormi pystyssä.
Gibsonin ja Mäkipään tarkkaa ja taidokasta mimiikkaa oli ilo seurata. Huomiota kiinnitti myös esittäjien maskeeraus. Pantomiimissa kasvot maskeerataan tavallisesti kokonaan valkoisella kasvovärillä. Se peittää näyttelijän yksilölliset kasvonpiirteet. Kirahvissa ja tynnyrissä Gibsonin ja Mäkipään kasvot oli maskeerattu valkoisiksi vain toiselta puolelta. Minulla on paha tapa tulkita yli, mutta jos ratkaisulla haluttiin korostaa, että meillä jokaisella on sekä julkinen että se sisäinen hyvin yksityinen minämme, tämä yksityiskohta natsasi näytelmän avainteemaan loistavasti.
Jokainen meistä kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi yksilöksi yhteisön jäsenenä. Siksi siihen kysymykseen kuka minä olen (ja miksi helvetissä olen tämän näköinen) ei ole vain yhtä vastausta. Kasvomaskeerausten dualismi oli puhuttelevaa.
Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitys pohjautuu naiseksi pitkän, 40+ perheenäidin ja mieheksi lyhyen, 60- miesmäisen homomiehen havaintoihin olemassa olemisesta, elämänkokemuksesta ja taiteen mahdollisuuksista. Gibson on venähtänyt teininä maajoukkuetason koripallonpelaajan mittoihin ja Mäkipää on varmasti saanut kuulla elämänsä aikana monta vitsiä ja suoranaista ilkeyttä vartensa lyhyydestä ja paksuudesta.
Gibsonia on sanottu kirahviksi ja Mäkipäätä tynnyriksi jo kauan ennen kuin perussuomalaiset alkoivat käyttää sanojen konnotaatiomerkityksiä rasistisen retoriikkansa ja ääntenkalastelunsa ohituskaistana. Kirahvi ja tynnyri ovat sanoja, joiden alkuperäinen merkitys on meille kaikille sama. Vihapuheeksi niiden käyttö muuttuu, kun tällaisia sanoja käytetään kuvailemaan pahantahtoisesti toisen ihmisen habitusta tai psyykkisiä ominaisuuksia.
Tällainen nimittely on loukkaavaa ja pitkään jatkuessaan pahimmillaan psyykkisesti musertavaa. Yksilötasolla kiusaamien, sanallinen väkivalta voi johtaa elinikäisiin kärsimyksiin jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Kollektiivinen vihapuhe jotakin ihmisryhmää kohtaan on pahimmillaan tie kansanmurhan kaltaisiin kauheuksiin. Historiasta me tiedämme, miten varallista on, kun ihmisten ennakkoluuloja, kaunoja ja osattomuudentunteita ryhdytään käyttämään systemaattisesti poliittisen agendan ajamiseen.
Kirahvi ja tynnyri olivat ainoat sanat, jotka Gibson ja Mäkipää sanoivat esityksen aikana. Upeasta pantomiimista jäi askarruttamaan esimerkiksi kohtaus, jossa Gibson jollakin lähes käsittämättömällä tavalla onnistui kutistamaan oman huikean vartalonsa Mäkipään mittoihin heidän seisoessa vastakkain.
Me emme ole yksilöinä vain vuorovaikutuksessa saatujen kokemusten summa. Meitä ohjaa tässä ihmiseksi kasvamisen prosessissa myös meidän elimistömme sisältä tulevat impulssit, joista osa on lähtöisin aina geenitasolta asti.
Kirahvissa ja tynnyrissä meissä jokaisessa piilevää seksuaalisuutta käsiteltiin ja kuvattiin klovnerian keinoin. Gibsonin ja Mäkipään tanssi meidän mieltämme kiehtovien ja kiellettyjen tabujen ympärillä oli koomisesti viritettyä, tyylikästä ja hauskaa. Esityksen viittaukset sadomasokismiin muistuttivat siitä, että seksuaalisuuden alueella me usein koemme paitsi elämämme kirkkaimmat tähtihetket myös ne kaikkein syvimmät loukkauset ja nöyryytykset.
Ehkä esityksen suurin yllätys liittyi esityksessä käytettyyn musiikkiin. Oopperan osuus alkoi Franz Schubertin Goethen runoon säveltämällä kappaleella Ich wollt ich wäre ein Fisch ja päättyi tuntemattoman tekijän lauluun Es is tein Ros entsprungen. Niiden välissä kuultiin muun muassa Christoph Willibald Glugin Ranieri de’ Calzabigin libretoon säveltämä Euridice ja Fridrich Händelin Tornami a vagheggiar.
Gibson ja Mäkipää tulkitsivat näitä lauluja saksan ja italian kielillä. Molemmat lauloivat niin puhtaasti ja kauniisti, että minä epäilin korviani, ja pieni epäilys taitaa elää vieläkin. Nämä kaksi teatteritaiteen kalaa sukelsivat sujuvasti oopperan kirkkaisiin vesiin librettojen alkuperäisillä kielillä. Lauluvalmentajana kaksikolle on toiminut Arla Salo joka myös soitti esityksen pianotaustat.
Kirahvi ja tynnyri
Kantaesitys Teatteri Telakalla 9.8. 2023
Näyttelijät: Hanna Gibson, Petri Mäkipää
Ohjaaja, koreografi: Ari Numminen
Lauluvalmennus ja pianotaustat: Arla Salo
Äänisuunnittelija: Antti Puumalainen
Valosuunnittelija: Sari Mayer
Pukusuunnittelija: Tiina Helin